»Oletko haavottunut?» kysyi hän, laskien kätensä tytön päälaelle.
»En—tiedä—herra!» Ja sitte laahautui hän pitkin lattiaa omalle vuoteelleen.
Boleslav pukeutui ja teki tulen. Kaikki tämä näytti hänestä sekavalta unelta. »Mitäs, jos hän nyt kuolee?» huusi ääni hänen povessaan.—
Vedettyään tytön vuodeverhon syrjään näki hän tämän kyyristyneen perimäiseen nurkkaan, pitäen vuodepeitettä hampaillaan koholla. Peitteellä näkyi veripilkkuja.
»Herran tähden—näytä tänne—mihin sinuun on sattunut?»
Regina päästi peitteen vaipumaan rinnoilleen ja näytti hänelle paljaan olkapäänsä. Veri vuoti siitä virtanaan.—-
Mutta jo ensi silmäys riitti haavoihin perehtyneelle Boleslaville osottamaan, ettei haava ollut kuin pieni naarmu, joka muutamissa päivissä paranisi itsestään.
»Luojan kiitos, Luojan kiitos!»
Regina tuijotti häneen suurin, sieluttomin silmin.
»Se ei ole mitään», sammalsi Boleslav, »naarmu vain—ei muuta!»