Enemmän kuin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Boleslav oli lähtenyt isiensä perintötilalta.
Sillaikaa oli tullut kevät. Nuoressa nurmikossa kukkivat maahumalat ja vuokot, ojissa rehottivat matarat ja nokkoset, ja puista satoi tuulen vähänkin hengähtäessä lakastuvia kukkaskissoja.
Pelloilla vetelivät aurat kiiltävän mustia vakoja levähtäneeseen maaperään, ja siemeniä kylvettiin jo multaan itämään.
Tämä oli pitkiin aikoihin ensimäinen vuosi, joka oli alkanut rauhallisesti ja jonka saattoi toivoa rauhallisesti loppuvankin. Europan hirmuhenki oli voitettu; kuten Prometheus oli hänet kahlittu kolkkoon, meren huuhtelemaan kallioon.—Miekka sai nyt ruostua, sahra ja äes pääsivät jälleen vanhoihin oikeuksiinsa.
Mitä kaukana Välimeren rannoilla oli tapahtunut maaliskuussa, siitä ei vielä aavistettu mitään täällä hiljaisissa maaseudun kaupungeissa ja yksinäisissä nummikylissä, ei aavistettu mitään pahasti häiritystä katrillista metternichiläisissä tanssiaisissa, ei itsevaltiasten suuttumuksesta eikä ylhäisten herrojen kauhusta, ei mitään karanneen kapinoitsijan julistamisesta valtiokiroukseen eikä varustuksista ja sotahuudoista.
Leivoset livertelivat kutsuen iloiseen työhön pelloille, ja maa avasi ikävöiden sylinsä ottaaksen vastaan kauan kaivatun siemenen.
Huhtikuun lopulla nähtiin eräänä päivänä omituisen joukon vaeltavan maantietä, joka idästäpäin vei Wartensteinin piirikaupunkiin. Kummastusta tuo matkue herätti kaikilla seuduilla, joiden läpi se kulki.—
Siitä ei päästy yksimielisyyteen, olivatko matkalaiset sotilaita vai työmiehiä. Enimmät olivat asestettuja, mutta pyssyn vieressä oli lapio heidän selässään, ja punaruutuisista repuista, jotka he olivat nuorilla sitoneet poikittain selkäänsä, pilkisteli sieroja ja viikatteen teriä.
Kymmenen tai kaksitoista miestä kulki ratsain, ja ikäänkuin kuormastona tuli perästä jono rattaita, jotka olivat kukkuroilleen täytetyt pullottavilla viljasäkeillä ja kaikenlaatuisilla työkaluilla.