Joukossa mahtoi olla noin puolentoistasataa päätä ja marssi se miltei sotilaallisessa järjestyksessä. Jonossa oli yksistään nuoria miehiä, enimmäkseen pellavatukkaisia ja rotevia vartaloltaan, kasvot leveät ja jyrkän kulmikkaat, eivät ollenkaan saksalaista mallia. Mutta eivät he puolalaistenkaan näköisiä olleet. He puhuivat kieltä, jota niillä tienoin ei kuunaan ollut kuultu, ja lauloivat lauluja, joita kukaan ei voinut oppia laulamaan.—Mutta komento, jota he tottelivat, oli sentään saksalainen, ja saksalainen oli kurikin, joka suoristi heidän rivinsä ja antoi heidän liikkeilleen ryhtiä ja vakavuutta.
Kulkueen etupäässä ratsasti mies, jonka eleitä he seurasivat huolella ja rakkaudella ja jonka lyhyet, vaikkakin siltä ystävälliset käskyt he täyttivät iloisen lapsellisella innolla.
Hän oli Boleslav, joka tämän sotajoukon kera oli tulossa hänelle kuuluvaa valtakuntaa takaisin vallottamaan.
Kaukaa Itä-Liettuasta, maakunnan äärimäiseltä kulmalta, missä ei Schrandenista oltu milloinkaan kuultu hyvää eikä pahaa, oli hän tämän joukkonsa pestannut. Sieltä, missä hän viisivuotisen oleskelunsa aikana oli tutustunut kansan kieleen ja luonteeseen, oli hän valinnut raatajikseen ainoastaan sellaisia miehiä, jotka olivat olleet sodassa ja tottuneet sotilaalliseen kuriin, mutta siitä huolimatta oppineet saksaa liian vähän, jotta heitä voisi schrandenilaisten pahat kielet myrkyttää.
Siten saattoi hän toivoa, ettei hänen kohtalonsa tulisi samanlaiseksi kuin isän, jonka luona ei pysynyt ainoakaan renki eikä päiväpalkkalainen. Jos schrandenilaiset uskaltaisivat käydä tappeluun näitä vastaan, kuten kerran puolalaisia, joita isä äärimäisessä hädässään oli kutsunut työhönsä, silloin heidät kyllä lähetettäisiin verissä päin kotiinsa.
Ylpeällä luottamuksella katseli hän tulevaisuuteen.
Hän olisi mielellään palannut jo aikaisemmin; mutta ryhtyäkseen teettämään työtä suuressa kaavassa, kuten oli tarvis, täytyi hänen odottaa aikaa, jolloin saisi isotätinsä perinnön käsiinsä ja siten tarpeelliset varat käytettäväkseen.
Vaikeita aikoja oli hän elänyt sen tammikuun yön jälkeen, jolloin hän verensä pakotusta paeten oli rientänyt lumista tietä kuutamossa loistavaa etäisyyttä kohden, onnettoman naisen huutojen kaikuessa korviinsa. Ei ollut Regina saattanut käsittää, mikä hänen herraansa oli mennyt.
Viipyi kauan, ennenkuin hän näistä huudoista vapautui ja ennenkuin tuskallisesti rukoileva katse, joka häntä seurasi mihin hän liikkuikin, alkoi häipyä hänen mielestään.
Königsbergissä, johon hän oli kääntynyt, aikoi hän rohkealla itsesyytöksellä vaatia viranomaisilta itselleen oikeutta, joka häneltä ja hänen suvultaan oli tähän asti evätty.—Tosin häneltä ei sulettu ovia, kuten kerran hänen isältään—risti hänen rinnassaan avasi ne hänelle—, mutta kohtelias olkapäiden kohautus, jolla hänelle luvattiin katsoa, mitä oli tehtävissä, ja kylmä viittaus oikeudellisiin muodollisuuksiin, joita oli noudatettava, opetti hänelle pian, että intohimoinen itseuhrautuminen, jota hän oli aikonut, sai täällä varsin vähän aikaan.—Isänsä kirjevaihdon, jonka hän oli vapaaehtoisesti aikonut luovuttaa viranomaisille, jotta sekavaan pimeyteen leviäisi valoa, pani hän jälleen kasaan säästäkseen sen soveliaampiin tilaisuuksiin.—Sitä paitsi oli paljon hävitetty, joka olisi vaikuttanut lieventävästi. Vaaka oli joutunut pois tasapainostaan, ja vaikka hänelle olikin sallittua raivota omaa itseään vastaan, niin isän muisto vaati sääliväisyyttä.