Kaikesta huolimatta alkoivat nämä kosketukset ulkomaailman kanssa, kosketukset, jotka vaikuttivat niin omituisen jäähdyttävästi ja raitistavasti häneen, vähitellen hälventää kuumeista kiihkeyttä hänen mielestään. Hän näki nyt seisovansa asiain syiden eikä enää kirousten edessä, sanojen eikä enää ryhmysauvojen vastassa. Tämä teki hänelle hyvää ja rauhotti häntä. Hän laitteli suunnitelmia ja varustautui huolellisesti siihen, mitä tulevaisuus häneltä vaati.—
Samalla häipyi lumous, jolla metsistynyt palvelustyttö oli häntä pitänyt pauloissaan. Jokainen ihminen, jonka hän kohtasi, jokainen ajatus, joka heräsi hänen mielessään, tempasi hänet yhä kauemmaksi tytöstä. Katumus, että hän oli kohdellut tätä raa'asti ja säälimättömästä, vaikeni vähitellen, ja se teho, jolla Regina oli monet kuukaudet häneen vaikuttanut, alkoi hänestä tuntua käsittämättömältä.—
Mutta toisinaan, kun hän hämärähetkinä istui yksikseen huoneessaan ravintolassa, näki hän jälleen tytön silmien hehkuvan, ja häntä värisytti, ikäänkuin tyttö olisi hänen läheisyydessään. Oli kuin silloin alkaisi uudestaan polttaa arpea, joka uurtautui hänen alahuulensa poikki ikäänkuin tuon suudelman polttomerkkinä, ainoan suudelman, jonka nainen oli konsanaan painanut hänen huulilleen, sillä hänen ujo, synkkä ulkonäkönsä oli iät kaiket pitänyt naiset hänestä loitolla.
Silloin tuntui hänestä, kuin hetki, jolloin heidän huulensa olivat yhtyneet, olisi sulkenut itseensä koko hänen elämänsä onnen. Tämä kuitenkin oli vain joutilaan mielen lumeita, ja lampunvalo ja työ hälvensi ne hetikohta.
Rauhottaakseen tyttöä poistumisensa johdosta—pakonsa, olisi hän voinut sanoa—oli Boleslav tälle kirjottanut muutaman kerran, pyytänyt vastausta ja luvannut pian palata.
Kerran oli Reginaltakin saapunut tietoja, tyyni, vakava kirje, joka oli kirjotettu voimakkain kynänvedoin ja jokseenkin virheettömällä kielellä.—Vanhan kirkkoherran koulutus ei monivuotisen orjuudenkaan aikana ollut mennyt hukkaan.—
Kotiseutuaan lähetessään veti hän nyt kirjelipun taskustaan ja luki vielä kerran sanat, jotka hän—vastoin tahtoaan—osasi ulkoa ennestään.
»Rakas herrani!
Älkää olko huolissanne minun tähteni. Minulle ei tee kukaan mitään. Kylässä eivät tiedä lainkaan, että olette poissa. He pelkäävät sudenrautojakin, sillä eihän heille ole kukaan sanonut, että ne ovat poissa. Varmuuden vuoksi katson joka ilta, että pistoolit ja pyssyt ovat kunnossa, jottei mitään puuttuisi jos he tulisivat. Mutta he eivät tule. Haavaa en enää muistakaan. Bockeldorfin kauppias antoi minulle englantilaista laastaria, ja kun laastarilappu putosi pois, oli haava terve. Jäidenlähtö ja tulva on nyt ohitse, Luojan kiitos. Muutamia päiviä sain nähdä nälkää, sillä vettä oli Liekowan niityllä niin korkealta, että oli mahdoton kaalata ylitse. Ja herra Merckelin luo en olisi mennyt, vaikka olisin nyykistynyt siihen paikkaan. Ah, rakas herra, olen hyvin iloinen, kun aiotte pian palata. Sillä en enää tiedä lainkaan, miksi elän, kun en enää saa teitä palvella. Seison Kissanportaalla niin usein kuin voin ja odotan teitä, jotta voisin laudat työntää paikoilleen ja pääsisitte ylitse. Pyydän, ettette tulisi yöllä ettekä tiistaiaamuna ennen seitsemää, sillä silloin olen taipaleella Bockeldorfiin. Ja lumi on jo kaikki sulanut. Ja nurmi alkaa jo vihertää. Ja eilen kuulin jo visertävän pääskysten, joilla on pesänsä räystäskourussa. Mutta nähnyt en niitä ole vielä. Monta kertaa tuntuu sydämeni salpaantuvan ja päätäni pyörryttää, ja minä syön vain vähän. Luulen sen tulevan siitä, etten voi sietää yksinäisyyttä. Mutta enpä tiedä, miksi teille kerron tätä kaikkea. Kai siksi, että olette aina ollut niin hyvä minulle. Ja kaipaan teitä kovasti, koska aina olette ollut minulle niin hyvä, ja piirrän
uskollisimmalla nöyryydellä