Regina Hackelberg».
Tämä kirje oli Boleslavin täyttänyt ilolla ja tyytyväisyydellä; sillä vaikka se yhdeltä puolen todisti, että tyttö ymmärtäväisesti mukautui olosuhteihinsa ja että hänestä oli tarpeetonta huolehtia, osotti se toiselta puolen, että hän pysyi puhtaimmasti uskollisena herralleen ja kuului hänelle koko sieluineen.—Niin iloinen kuin Boleslav olikin vapauduttuaan myrkystä, jota tyttö oli valanut hänen mieleensä, ilahdutti häntä kuitenkin varmuus tästä alttiudesta.
Hänen uskonsa Helenan siunaukselliseen lähetystehtävään oli sillävälin saanut uutta ravintoa. Helenan kirjehän hänet oli suurimman vaaran hetkenä pelastanut, ja hän kantoi sitä kuin mitäkin taikaesinettä povellaan, vaikkei sitä lukenutkaan niin mielellään kuin Reginan kirjettä.
Kohta kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli ikävä ajanut hänet tuomiokirkkoon, jonka alttariholvissa kuva seisoi. Mutta hän pettyi pahasti toiveissaan. Pyhä neitsyt liljojen ja ruusujen keskellä oli suorastaan naurettava. Se seisoi siellä kuin mantelitaikinasta leivottuna, ja kukat sen ympärillä kohottivat päänsä niin siveästi ja nenäkkäästi kuin aikoisivat tehdä jonkin ylen tyhmän kysymyksen.
Ja tätä kuvaa oli hän vuosikausia säilyttänyt mielessään lemmittynsä kasvojen sijasta! Oli jo aika Helenan astua näyttämölle omassa persoonassaan muuten oli lähellä vaara, että hän alkoi rakastaa pelkkää haavekuvaa.
Kuinka tuoreena, uhkuvan rakastettavana seisoi nyt, kun hän oli kotiin saapumaisillaan, hänen sielunsa silmien edessä odottava palvelustyttö, ikäänkuin jälleennäkemisen ilo koskisi häntä, häntä yksistään!—
Oli päivänpaisteinen aamuhetki.
Eräässä kirkonkylässä lähellä Wartensteiniä oli hän levähtänyt viimeksi joukkoineen; sillä itse piirikaupungin aikoi hän sivuuttaa kiireimmittäin, välttääkseen kiusallista huomiota. Sieltä oli vielä kolme ja neljäsosa peninkulmaa kotikylään, jonne hän vielä toivoi ehtivänsä illalliselle, sillä hänen reippaat poikansa olivat tottuneet pikamarsseihin.
Wartensteinin kahdesta tornista löivät kellot kahdeksan, kun hän marssi sammaltuneesta kaupunginportista sisään. Hän saattoi toivoa aikaisena aamuhetkenä pääsevänsä tiehensä ilman että häntä kysymyksillä rasitettiin.
Mutta hän ei aavistanutkaan yllätystä, joka häntä odotti. Vartiat, sen sijaan, että olisivat hänet pysähdyttäneet, ja vaatineet tullimaksua, huusivat torninikkunoihin: »Soittakaa kelloja, soittakaa kelloja! Ensimäiset ovat jo täällä!»