Sitten ojensi hän tervehtien pistimensä, kirkonkellojen ilmottaessa Wartensteinin asukkaille Boleslavin saapumisen.
»Mitähän tämä merkinnee?» kysyi hän itsekseen päätään pudistellen, ja hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän edelleen ratsastaessaan näki kadut täytenään kiihtyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka liehuttivat nenäliinojaan ja hattujaan ja kohottivat hänelle kaikuvia hurraahuutoja.
Liettualaisista, jotka voittokulussaan olivat tottuneet sellaisiin vastaanottoihin, lankesi tällainen vastaanotto luonnostaan ja he vastasivat täyttä kurkkua.
Boleslavista oli selvää, että tässä oli tapahtunut väärinkäsitys, joka piammiten selviäisi itsestään.
Hänen ratsastaessaan torille, joka oli ihmisiä täynnä tungokseen asti, astui häntä vastaan maaneuvos juhlapuvussaan, pormestarin ja kaupungin viranomaisten saattamana. Hänen leijonanharjansa liehui aamutuulessa. Hän painoi valkoisen solmukätensä rinnalleen ja rykäisi valmistautuen puhumaan.
Tunnettuaan Boleslavin, joka oli reippaasti hypähtänyt maahan ratsultaan, ponnahti hän hämmästyneenä takaperin; siitä huolimatta alkoi hän: »Onnittelen teitä, vapaaherra von Schranden, että olette ensimäinen rientäessänne tänne joukkoinenne— —»
»Pysähtykää, herra maaneuvos», keskeytti hänet Boleslav. »Tässä täytyy olla erehdys. Nämä miehet ovat työmiehiä, joita olen Liettuasta pestannut maatilalleni. Olen matkalla Schrandeniin.»
Kaupunginisien jono myhäili salavihkaan. Heille oli mieliin, kun maaneuvos teki itsensä naurettavaksi, ja tällaisessa tapauksessa pitivät oman hullunkurisen osansakin mielellään hyvänään.
»Ettekö vielä tiedä siitä?» kysyi hän koettaen niellä harmiaan.
»Tulen Preussin äärimäiseltä nurkalta, herra maaneuvos.»