»Ettekö ole kuullut, että Napoleon on paennut Elbasta ja että kuningas on uudelleen kutsunut Preussin kansan aseihin?»
Boleslav tunsi pelästyksen ja ilon sekaisen tunteenpuuskan sydämessään.
Niin oli siis maailmanhistoria jälleen ottanut hänen pienen kohtalonsa hartioilleen ja kantoi sitä epätietoisuutta kohden. Hänen suunnitelmansa olivat lennähtäneet hajalle, työ, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt, oli päättynyt tuskin vielä alettuaankaan.
Mutta pois kaikki huolet ja valitukset! Isänmaa kutsuu! Isänmaa kutsuu!
»Kiitän teitä, herra maaneuvos», sanoi hän koettaen hillitä levottomasti sykkivää sydäntään, »siitä kunnianosotuksesta, jonka olitte aikonut minulle ja schrandenilaisille. Tahdomme osottaa sen ansaitsevamme ja olla neljänkolmatta tunnin kuluessa paikalla.»
Maaneuvos ojensi hänellä kätensä. Hän astui askelen takaperin, ja oli maksamaisillaan kolminkertaisesti häväistyksen, jonka kerran oli kärsinyt maaneuvokselta.
Sitten malttoi hän mielensä. Isänmaa kutsuu! sanoi ääni hänen povessaan. Mitä merkitsevät sinun pienet vihasi ja myötätunteesi!—Ja hän tarttui solmukäteen, joka jo loukkautuneena vetäytyi takaisin, ja pudisti sitä lujasti.
Sitten sai hän lähempiä tietoja. Eilen illalla oli kuninkaan kehotus saapunut Wartensteiniin. Koko yön olivat viranomaiset työskennelleet valmistaen määräyksiä paikallisille esimiehille, ja määräykset olivat viivyttelemättä lähetettävät ratsastavain lähettiläiden mukana.
»Myöskin Schrandeniin?» kysyi Boleslav.
»Tietysti».