»Mutta kirjeesihän oli vallan järkevä.»
»Niin, herra», sammalsi Regina. »Olisiko minun —sopinut teille—muuten kirjottaa?»
Boleslav puraisi huultaan ja katsoi suoraan eteensä vihertäväin lehtien vilskeeseen.— —Mahtoikohan tyttö aavistaa jotakin siitä, mitä muutamain tuntien jälkeen oli tapahtuva?
»Mutta nyt on kaikki hyvin—eikö niin?» kysyi hän epävarmasti.
Silloin vaipui Regina huudahtaen hänen eteensä ja huusi hänen polviinsa kiertyen: »Kaikki on hyvin, jos jäätte tänne, herra. Minua niin pelottaa, että voisitte jälleen mennä pois, herra.»
Ei, hän ei aavistanut mitään.—Vaikein kaikista oli vielä hänen edessään. Boleslavista tuntui, kuin hänellä olisi kädessään salama, joka tytön musertaisi ensi kosketuksella.
Mutta vielä oli aikaa. Ensin täytyi tälle tuskastuneelle olento raukalle lahjottaa pari elvyttävän ilon hetkeä, ennenkuin häneen sattui viimeinen, raskain isku. Niin voi hän koota voimia sitä kestääkseen.
»Nouse, Regina», sanoi hän lempeästi. »Olkaamme iloiset, ja älä ajattele tulevaisuutta.»
Sitten kulkivat he rinnatusten hämärän puiston lävitse, jonka sirosti hiekotetut polut kiemurtelivat kuin kimaltavat purot viheriän nurmen keskitse. Epämääräinen versomisen ja mätänemisen höyryistä sekotettu keväinen tuoksu tulvahteli pensaista, ja puiden latvoista kuului kaihomielistä, kainoa suhinaa ja lintujen viserrystä.
»Kuinka kauniiksi täällä on kaikki muuttunut poissa ollessani!» huudahti Boleslav.