»Niin, herra», vastasi Regina. »On kauniimpaa kuin on ollut milloinkaan ennen.»
»Nytkö yhtäkkiä?» kysyi Boleslav hymyillen ja katsoi tyttöä syrjästäpäin. Silloin näki hän syvät varjot hänen poskillaan, niille oli levinnyt viehättävä puna.
»Hän elpyy jo», mietti hän itsekseen, ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi häipyvän onnen viimeiset hetket elettävinään.
»Olethan kaikesta huolimatta tehnyt ahkerasti työtä», sanoi hän, koettaen yhä säilyttää hyväntahtoisen herran äänensävyä ja viitaten pariin hyvin hoidettuun kukkasarkaan, joita peittivät punertavat esikot ja satakaunot.
Regina päästi lyhyen, ylpeän naurahduksen. »Täytyihän kaiken olla kunnossa, kun saavutte, herra.»
»Mutta itsesi, Regina, olet lyönyt laimin.»
Tyttö käänsi polttavan punan peittämät kasvonsa häpeissään syrjään.
»Onko minun sanottava totuus, herra?» sammalsi hän.
»Tietysti.»
»Ajattelin—että jo ennen—kuolisin—ja silloinhan olisi se ollut samantekevää.»