Boleslav vaikeni. Reginasta virtasi kokonainen rakkauden meri ja aaltoili jokaisen sanan mukana hänen ylitsensä.
Hänen silmiensä eteen aukeni nurmikenttä, joka linnan takana loivasti kallistui alas puistoon. Siellä seisoi rapaantuneella kantakivellä Diana jumalattaren jalusta, jonka Regina oli hilannut nurmikolta paikoilleen. Itse kuvapatsas, jota hän varmaankaan ei ollut jaksanut nostaa, makasi jalustan ääreen vieritettynä, ja kasvot tyhjine, valkeine silmineen olivat ylöspäin. Muutamien askelten päässä siitä oli musta, nelisnurkkainen pengos heleänvihreän nurmikon keskellä. Tämä oli paikka, jossa Boleslav oli ensi kerran tavannut tytön touhuissaan kaivamassa hautaa turmelijalleen, jota ei kukaan muu tahtonut haudata.
»Olen jättänyt tämän silleen—muistoksi itselleni», sanoi hän kuin anteeksi pyytäen ja viittasi maasta viillettyihin turpeihin, jotka alkoivat kasvaa kiinni nurmipenkiksi.
Sitten kulkivat he edelleen pensaikon luo, joka ympäröi puutarhamajaa kuin korkea häkkiaita.
»Ja lasikaton olen jälleen korjannut», sanoi Regina.
»Oo-ho?»
Heidän katseensa yhtyivät, mutta kääntyivät nopeasti jälleen etäisyyteen.
Rauhallisena odotti pieni maja heitä, ja ikkunan-ruudussa kimmelsi vielä iloisen houkuttelevana myöhästynyt päivänsäde, vaikka kaikki muu oli ympärillä varjojen verhossa.
Suloinen kodikkuuden tunne valtasi Boleslavin ja viihdytti tuokioksi levottomuuden, joka jäyti hänen mieltään.
»Mene», sanoi hän, »keitä minulle jotakin illaksi; olen nälkäinen ja uupunut kovasta ratsastuksesta.»