Hänelle johtui mieleen hevosensa—missähän se mahtoi harhailla? Sitten unhotti hän sen jälleen.
»Ja laita itsesi kuntoon», jatkoi hän, »jottet pöydässä näytä siivottomalta.»
»Kyllä, herra,—niin hyvin kuin voin.»
Eteisessä he erosivat. Boleslav meni asuinhuoneeseen, Regina keittiöön.—Syvästi huoahtaen heittäysi Boleslav sohvalle, joka rutisi ja natisi hänen painostaan. —Kaikki näytti samalta kuin hän sen taanoisena yönä oli jättänyt, ei sentään—esirippu ja sentakainen vuode oli uuninnurkasta hävinnyt. Isoäidin kuva myös puuttui.—Laukaus, joka oli hipaissut Reginan olkapäätä, oli sen särkenyt aivan pirstaleiksi.
Ikkuna oli auki. Väkivän maan tuoksu, joka häntä ei tänään jättänyt missään, uhkui virtanaan huoneeseen. Se mahtoi tulla multakasoista, joita oli luotu päätyseinämälle.—Minuutti minuutilta kasvoi hänen levottomuutensa.
Hän ei voinut viihtyä kauemmin yksin. »Miksi tahdot lyhentää ennestäänkin niukkoja hetkiä?» sanoi hän itsekseen ja aikoi mennä keittiöön; silloin näki hän Reginan paljain hartioin kyyröttävän lieden tulen edessä ja ompelevan nuttuaan.
Pelästyneenä vetäytyi hän takaisin.
Mutta muutamien sekuntien jälkeen tuli Regina itse pukeutuneena avaamaan hänelle ovea.
»Mitä käskette, herra?»
»Näytä, miten olet katon korjannut», vastasi Boleslav, kun hänelle ei mitään muuta johtunut mieleen. Hän kiitteli työtä, mutta ei katsonut sitä lainkaan. Sitten pysähtyi hän lieden eteen ja tuijotti kielehtiviin liekkeihin. Oli jo tullut melkein pimeä, tuli heitti lepattelevan loimonsa nokisille seinille.—