»Juokaa, rakkaat ihmiset», kehotteli hän. »Taloni onnettomuuden ei tarvitse teitä estää. Mitäs siitä, jos hänet ammutaan. Hän kuolee urhoollisen kuoleman kunniansa ja isänmaan puolesta.»
Hän pyyhki hikeä kiiltävältä otsaltaan, ja samalla hänen pienet silmänsä kääntyivät levottomasti ja odottavasti vieraasta toiseen.
»Vie, Amalia, lasinen heillekin, jotka häntä vartioivat», sanoi hän tarjoilijaneitiin kääntyen. »En tahdo heille kostaa sitä, että he auttavat syöksemään häntä perikatoon.»
Schrandenilaiset, joita liikutti näin ylevä jalomielisyys, katselivat kiukkuaan hilliten haarikkoihinsa. Heitä hieman hävetti himoaan tyydyttäen vierailla tässä onnettomuuden talossa, mutta olisivat pitäneet rikoksena, jolleivät olisi vanhuksen anteliasta liikutusta käyttäneet hyväkseen. Sentähden kulauttelilivat he olutta ja ryyppyjä virtanaan, ja jokainen piti tarkoin varansa, ettei vain naapuri ehtinyt juomisessa edelle.
Neiti, yhtä lihava ja viisas kuin herransakin, läksi taipaleelle mukanaan puoli tusinaa kuohuvia haarikoita, saatuaan ensin pari hiljaista käskyä, jotka herra antoi merkitsevästi silmiään vilkuttaen.
»Ja jos näet vanhan Hackelbergin», huusi hän neitosen jälkeen, »kutsu hänet tänne—kutsu tänne. Hänetkin on samainen lurjus saattanut onnettomuuteen. Hän ei saa olla poissa näistä surullista pidoista.»
»Oi, urhoolliset sotilaat!» jatkoi hän pyyhkien silmiään. »Juokaa, juokaa! Tähtyyhän teidän koettaa unhottaa, että tänään viette kunnianne hautaan. Niin, asemanne on säälittävä—säälittävämpi kuin poikani, sillä hänen on ainakin suotu kuolla kunniansa puolesta. Mutta te—hyi—hyi—miltä mahtaneekaan tuntua mielestänne, kun maankavaltajan poika, tuo lurjus, jonka kunnioitettava kirkkoherramme on kironnut, marssittaa teidät huomisaamuna taipaleelle. —Sinä, Born, harjaa saappaani, käskee hän, sinä, Bichler, pitele jalustinta—ja muuta sellaista.»
Molemmat nimitetyt hypähtivät kiroten pystyyn.
»Ja te kaikki muut—kun hän teille tiuskii ja räyhää —hänhän on käskijä—ken silloin uskaltaa mukista, hänet ammutaan muitta mutkitta. Tämä, rakkaat ystävä parkani, on tuleva osaksenne. Sentähden juokaa ja sanokaa jäähyväiset sotilaskunniallenne. Huomenna ei enää koirakaan huoli leipäpalaa kädestänne.»—
Puoleksi tukahdutettu murina kulki joukon lävitse, hirvittävämpi kuin muuten heidän raivonhuutonsa.