Silloin hoippuroi puuseppä Hackelberg, joka nähtävästi oli vetelehtinyt jossakin läheisyydessä, huoneeseen puolijuopuneena kuten tavallisesti.
Häntä tervehti syvä äänettömyys. Mutta vanha Merckel meni juhlallisesti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet kunniasijalle.
»Sinäkin olet onneton isä», puhui hän hänelle liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Sinunkin sydämesi on särkynyt lapsesi perikadosta. Sinun, kuten minun ja kuten meidän kaikkien onnettomuutemme on linnan hirmuvaltiaan omallatunnolla. Istu, mies rukka, ja ota siemaus kanssamme.»—
Juopporenttu, joka oli tottunut siihen, että kaikki häntä tuuppivat ja ilveilivät hänen kanssaan, silloinkin, kun tarkottivat hänelle parasta, ei tiennyt mitä ajatella, kun häntä näin ylenpalttisesti kunnioitettiin. Hän vilkui sameilla silmillään epäluuloisesti ympärilleen ja näytti neuvottelevan itsekseen, oliko hänen alettava pöyhistellä vai itkeä. Samalla hän joi niin paljo kuin sai.
»Katsokaa häntä, tätä vapaaherrallisten himojen uhria», jatkoi herra Merckel. »Näin avuton ja turmiolle joutunut on ihminen, jolta on viety koston mahdollisuus, jonka täytyy niellä vihansa päivästä päivään, hetkestä hetkeen. Mutta matokin kiemurteleksen, kun sitä tallataan jaloin, ja kuka voi panna pahakseen, vaikka toivoisimme, ettei pahantekijä enää huomisaamuun asti eläisi?»
»Lyökää hänet kuoliaaksi!» sopersi puuseppä, joka vähitellen joutui raivoihinsa. Mutta ainoastaan muuan arka kaiku vastasi; sillä nyt, kun oltiin sotamiehiä ja lähimpäin päällikköjen kera tekemisissä, ei kuoliaaksi lyöminen enää ollut leikin asia.
Herra Merckelin valtasi siveellinen suuttumus.
»Oo, hyi sentään, rakkaat ihmiset, kuinka voitte puhua niin jumalattomasti! Minä olen esivalta enkä saa mitään sellaista kuulla. Rintaman edessä, päivän valossa on vaarallista käydä hänen kimppuunsa enkä soisi teidän puhuvan edes siitä mahdollisuudestakaan. —Sillä tulee rakastaa vihollisiaan, kuten sanassa sanotaan. Mutta ken voi hillitä vihaansa, kun se paisuu ylitse ja purkautuu kostonhuutoihin? Niinpä toivon, että kaikkien meidän vihollisemme ja tuhoojamme kuolisi tänä yönä vuoteeseensa—tai hän ainaiseksi katoaisi tietymättömiin—tai löydettäisiin hänet huomisaamuna Maraune-virrasta. Silloin ainakin nähtäisiin, että vanha Jumala on vielä elossa ja valvoo ylitsemme ja tuomitsee syntisiä ja kadotettuja. Amen.»
»Amen», jyrisi joukosta, ja känsäiset kädet menivät ristiin.
»Mutta eihän niin ole laita—pahantekijät menestyvät ja saavuttavat pitkän iän tässä surunlaaksossa! Huomenna saapuu hän ratsullaan ja Felixini laahataan teurastuspenkkiin, ja ne, jotka murisivat rivissä, antaa hän myös ilmi.—Minua tosiaan kummastuttaisi, jos pääsisitte hengissä pälkähästänne; sillä hänhän on ottanut tehtäväkseen juurittaa koko Schrandenin eläviltä ilmoilta. Hän vie teidät huomenna mukanaan kuten oinaslauman, jonka teurastaja on ostanut, ja leskien ja orpojen itku ja valitus on kuuluva jälkeenne.»