Ilmoille pääsi raivonulvonta, niin raju, että yllyttäjä itse hätkähti.
»Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! Ei mitään vastoin lakia. Tosin ei joukossamme ole ainoatakaan ilmiantajaa, ja ennen puremme kielemme poikki, ennenkuin petämme ketään omistamme—Hackelberg voi siitä laulaa kokonaisen laulun—vai mitä, vanha ystävä?—Mutta kuka tietää, eikö herra kapteeni itse hiiviskele ikkunain alla urkkimassa— —»
Viisi kuusi päätä riensi ruutuja vasten.
»Luuletteko, ettei hänestä voisi sellaista uskoa?—Oh, hän ei arastele mitään konnankoukkuja.—Mutta tiedän, mitä tahdoitte sanoa, enkä saata teitä siitä moittia: Jos hänet tavataan täällä yön pimeydessä hiiviskelemässä, käy hänelle huonosti.»
»Kuoliaaksi—kuoliaaksi!»
»Älkäähän vain huutako yhä »kuoliaaksi», lapset. Tekee aivan korviini kipeää. Sellaisesta selvitään hissukseen.—Pah, laukaus pamahtaa—pah—vielä kerran—se oli vain salametsästäjä viidakossa—metsäkauriita juoksentelee yllinkyllin ympärinsä—vai mitä, Hackelberg?»
Tämä nauroi ja maiskautti kieltään.—»Pah!»
»Älä istu siellä niin torroksissasi, mies; onko sinulla tosiaankin kalan verta suonissasi?—Etkö enää muista, kuinka vanha parooni pieksätti sinut pataluhaksi, jotta olisi saattanut hihnoja leikellä nahkastasi? —Peijakas, kuinka silloin juoksit ulvoen ympäri! Sitäpä oli koko hauska katsella.»
Hackelberg röyhtäsi ja katsoa murjotti lasiinsa.
»Mutta silloin olit vielä metsästäjä, joka oli mies paikallaan, ja kuulasi eivät koskaan osuneet harhaan.—Juo, mies!—On aivan uskomatonta, kuinka kerran osasit ampua.»