»Mutta mitäpä kaikki hyödyttää!» jatkoi hän huoaten, ja hänen silmänsä tähystelivät salakähmäisen levottomasti oveen. »Hän kyllä pitää varansa, ettei öiseen aikaan antaudu käsiimme. Ja huomisaamuna päivän valossa, jollei kukaan teistä voi itseään puolustaa, tulee hän ja luovuttaa teidät pyöveleillenne, kuten poikani Felixin, eikä kukaan teistä näe enää kotikyläänsä,—Sentähden juokaa, lapset, ottakaa jäähyväiset vanhalta isä Merckeliltä.—Seis, eikös sieltä tule Amalia?» keskeytti hän kuunnellen iloisessa jännityksessä.
Ovi temmattiin auki ja sisään syöksähti tarjoilijaneiti, joka hätiköiden kuiskutti jotakin isäntänsä korvaan.
Tämän kasvot kirkastuivat. Hän pani pyöreät kätensä ristiin kiitolliseen rukoukseen.
»Lapset», huusi hän, »vielä elää tuomari taivaassa! Vapaaherra on käsissämme.»
Schrandenilaiset päästivät riemuhuudon ja hypähtivät istuimiltaan.
»Kuinka? Missä? Milloin? Kuka on hänet nähnyt?»
»Kerro, Amalia!» ähkäisi hän ja vaipui uupuneena istumaan kuten päivätyönsä tehnyt.
Ja Amalia kertoi. Hän oli tahtonut odottaa, kunnes vartiat olivat juoneet oluensa, ja oli vielä kävellyt hieman kauniissa kuutamossa, saadakseen raitista ilmaa,—silloin oli hän nähnyt miehen tulevan peltojen ylitse Kissanportaalta päin. Se oli kulkenut kirkkomaata kohden ja oli sillä ollut upseerintakki yllään punaisine kauluksineen ja kiiltävine nappeineen.
»Oliko hänellä aseita?» kysäisi eräs varova Schrandenin poika.
Oli, miekka oli vain välähdellyt kuutamossa.