Tämä seikka tuntui arveluttavalta.
»Hän kai tahtoo tarkastaa vahteja», arveli toinen ja raapi päätänsä.
Herra Merckel päästi levottoman naurun. »Milloin kirkkomaalle on asetettu vahteja?» huudahti hän. »Sanon teille, mitä hän siellä tekee. Korean herra pappansa luona hän käy, tahtoo haudalla vannoa että hän kostaa teille heti kun sotilaina joudutte hänen käsiinsä. Onnitelkaa toisianne tämän käynnin johdosta.»
Samassa sai hän liittolaisen, jota ei enää tainnut muistaa laisinkaan ottaa lukuun.
Ovesta syöksi huoneeseen vanha puuseppä, heiluttaen oikeassa kädessään pyssyä, jossa vielä riippui likaa ja oljenpärtöä. Hän näytti olevan aivan vimmoissaan. Hän löi rintoihinsa ja hyppeli hoiperrellen ympäri kuin riivattu.
»Minullako ei ole kunniantuntoa?» hihkui hän. »Minäkö antaisin vietellä tyttäreni? Missä on se naikkonen, joka on häväissyt harmaan pääni? En tee hänelle mitään kirstua! Ammun hänet vain kösäksi— —ammun heidät molemmat kösäksi.»
»Tulkaa kirkkomaalle!» kajahti joukosta, joka alkoi rohkaistua.
Vanha ravintolanisäntä pelästyi. »Ei kirkkomaalle, lapset?» varotti hän innokkaasti. »Ensiksikin on paikka pyhä, ja toiseksi voisi hän siellä teiltä paeta. Mutta jos teillä kaikessa sovussa on jotakin tekemistä hänen kanssaan—en tosin tiedä mitä enkä tahdo tietääkään—niin neuvon teitä menemään Kissanportaalle. Siellä on rannalla kylliksi pensaita—tosin ne ovat harvanlaisia—mutta peittävät ne teidät sentään.»
»Mutta jos hän palaa kylän lävitse—nostosillan ylitse?» arveli joku varovainen.
Herra Merckel oli asioista selvillä. »Eikä palaa!» nauroi hän. »Kissanporras on hänelle paljo mukavampi.»