Sievistelevän kainolla liikkeellä peitti tämä kätensä selkänsä taakse.
»Älä nyt heti ole niin myrskyinen!» sipatti hän.
Boleslav hämmästyi. Hänet valtasi kylmä, melkein ivallinen tunne, jota hän kohta häpesi ja jonka hän tukehdutti.
»Olet antanut minun kauan odottaa, Regina!»—Ja kun tyttö kääntyi puoleksi kuuta kohden, näki Boleslav kaidat, arkipäiväiset kasvot ja nenänipukan, joka halveksivasti rypistyi.
»Nimeni on Helena, jos olet sen unhottanut», sanoi hän ja kääntyi nyreissään selin.—
Boleslav säpsähti.—»Anteeksi», sammalsi hän. »En sitä tarkottanut.»
Tosiaan ei tämä ollut hyvä alku.
Helena pani suunsa suppuun, mutta näytti taipuvaiselta jälleen leppymään.—»Oi, tule pois täältä!» pyysi hän. »Minä niin pelkään.»
»Mitä?»
»No—kirkkomaata.»