Jälleen värähdytti Boleslavia ivallinen tunne. Olematta itsekään siitä selvillä vertasi hän kaikkea, mitä toinen teki ja sanoi, Reginaan. Ja vertailu ei ollut Helenalle edullinen.
»Olen näet niin arka, kuten kai muistat», jatkoi Helena heidän palatessaan maantielle. »Hätiköin liiaksi, kun kutsuinkaan sinut juuri tänne. Yleensäkin oli se liiaksi hätiköityä. Ja jollen—», hän katsoi Boleslavia syrjästäpäin hienostelevalla katseella, jonka oli ilmaistava loppu hänen ajatusjuoksustaan. Sitten, kun Boleslav tahtoi auttaa häntä ojan ylitse hypätessä, päästi hän pienen huudahduksen ja sanoi: »Ei, ei.»
Epäselvä pettymyksen tunne, jota Boleslav siihen asti oli tuntenut, muuttui nyt sulaksi kummastukseksi.
Helena vilkui ympärilleen kaikille suunnille. »Emme voi jäädä tännekään», kuiskutti hän. »Jos tulisi ihmisiä ja he näkisivät minut täällä herrasmiehen keralla, häpeäisin silmät päästäni.»
»Mihin sitten tahdot?»
»Niin, sen saat sinä määrätä.»
»Tule siis metsään!»
Helena löi vanhanpiian eleellä kätensä yhteen. »Mitä ajattelet?» huudahti hän. »Öiseen aikaan! Jonkun herran seurassa!»—
Boleslav hieroi otsaansa. Oliko mahdollista, mitä hän näki ja kuuli?—Tämäkö oli Helena? Tämäkö se hengetär, johon hän oli katsonut ylöspäin kuten toisen maailman olentoon?
Tai oliko kentiesi syy hänessä itsessään? Oliko hän niin turmeltunut, ettei enää ymmärtänyt siveyden ja puhtauden kieltä?—Oliko metsistynyt palvelustyttö hämmentänyt hänen arvostelukykynsä, täyttänyt hänen mielikuvituksensa liian irstailla kuvilla?