»Kulkekaamme siis pitkin maantietä», sanoi Boleslav.
»Kun vain ei kukaan tulisi!»
»Näethän, ettei tule ketään.»
»Mutta onhan se sentään mahdollista!»
Tähän ei voinut mitään vastata. Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi Boleslav: »Etkö tahdo antaa minulle käsivarttasi?»
»No, voinhan tehdä sen», vastasi hänen nuoruutensa lemmitty.
Kotvan aikaa kävelivät he taasen ääneti rinnatusten. Näytti melkein, kuin ei heillä olisi mitään sanottavaa toisilleen.
»Regina odottaa!» huusi ääni Boleslavin povessa.
»Olethan aivan mykkä», tuumi Helena, samalla hullunkurisesti näykäten Boleslavin käsivartta niillä parilla sormella, jotka hän oli pistänyt saattajansa kainaloon. »Sinä paha mies, et kai ole minuun enää lainkaan mieltynyt?»
Boleslav ei katsonut olevansa oikeutettu sanomaan »ei». Helena oli hänelle pysynyt uskollisena, oli kokonaista kahdeksan vuotta luottanut hänen sanoihinsa. Hän ei saanut jättää niitä häpeään. Ja kun hän oli epävarmasti sammaltanut: »Kyllä toki!» päästi Helena kuuluviin merkitsevän huokauksen ja tuumi: »Sinusta on kerrottu minulle niin paljo pahaa, etten enää lainkaan tiedä, mitä minun on uskominen—Mutta eihän se toki ole totta—eihän?»