»Mikä sitten?» kysyi Boleslav väsyneesti.
»Oh, eihän sellaisesta voi tytöt puhuakaan.—Aivan epäsiveellisiä juttuja.—Olithan toki ennen aina jalo ihminen. En voi kuvitellakaan, että olisit niin muuttunut.»
Hän koetti hiljaa hiipiä Boleslavia lähemmäksi. Sinisilkkinen käsityölaukku, jota hän kantoi kädessään, putosi silloin maahan. Kun Boleslav—samaan aikaan kuin Helenakin—kumartui ottamaan sitä ylös, sattui hänen lakkinsa syrjä hipaisemaan tytön poskea.
»Oi, ei niin», sipatti Helena ja notkistautui hänestä pois.
»Pyydän anteeksi», vastasi Boleslav sangen kohteliaasti—ja nipisti huulensa yhteen.
»Et ole vieläkään vastannut kysymyksiini», jatkoi Helena. »Lopultakin taitaa kyllä olla totta, mitä ihmiset sinusta kertovat.—Se olisi hyvin rumaa, ja minä tyttö rukka olisin pahasti pettynyt sinun suhteesi. Pappa onkin aina tuuminnut, että sinä saat vielä huonon lopun.»
Tämän sanoi hän niin nenäkkääseen, rikkiviisaaseen tapaan, ettei Boleslav voinut pidättää nauruaan.
Helena näytti käsittävän, ettei ollut osunut löytämään oikein tepsivää äänensävyä, ja katkerasti loukkautuneena jatkoi hän: »Niin, naura vain minulle tyttö rukalle. Ja sentään tarkotan sinulle niin hyvää.—En millään ehdolla soisi sinun joutuvan perikatoon.»
»Pyydän, ettet suotta vaivaudu!» vastasi Boleslav.
»Ei, älä tekeydy huonommaksi kuin olet», ojensi Helena. »Tiedän, että olet jalo ihminen. Ja vaikka kohtalo meidät iäksi erottaisikin, olet minulle aina, aina rakas.—Oi, kuinka katkeria kyyneliä olenkaan itkenyt sinun tähtesi!—Ja joka ilta olen rukoillut puolestasi: Rakas isä, suojele kallista nuoruuteni ystävää, anna hänelle puhdas omatunto ja varjele häntä synnistä ja kostonhimosta.»