»Mutta eihän sentään ole totta, että aamulla viet hänet pois vangittuna ja asetat hänet sotaoikeuden eteen, niin että hänet ammutaan—onhan se valetta? Sitä en usko sinusta. Niin huono et toki ole.»
Boleslav koetti hillitä kärsimättömyyttään.
»Siis kuitenkin?» kysyi Helena ja pyyhki silmiään. »Mutta, eikös niin, jos sinua oikein pyydän, rakas Boleslav—minulle teet sentään mieliksi ja päästät hänet vapaaksi?»
Tyynesti, ikäänkuin ohimennen, tuli tämä pyyntö hänen suustaan. Mutta silmistä, jotka epäluuloisesti karsastelivat Boleslavin silmiin, vilkkui salainen levottomuus.
»Rakas, rakas Boleslav», jatkoi hän hartaammin, ja hänen kätensä alkoi vavista Boleslavin kainalossa. »Jos minua vielä vähänkin rakastat, et näin lähetä minua luotasi.—Ja minä kannan iäti kuvaasi sydämessäni, ja vaikkapa kohtalo meidät julmasti erottaisikin, niin ainakin rukoilen yhä edelleen puolestasi ja siunaan sinua.»
»Anteeksi, Helena», sanoi Boleslav liikutettuna Helenan näennäisestä sydämellisyydestä. »Anteeksi, vaikka minun täytyykin näyttää sinusta tylyltä. Mutta se ei auta mitään. Pyyntöäsi on mahdoton täyttää.»
Helena, joka ei ikinään näyttänyt odottavan tällaista vastausta, katsoi häntä muutaman sekunnin vihaisen jäykin katsein. Sitten vaipui hän, äkkiä itkuun purskahtaen, lähintä puunrunkoa vasten ja peitti kasvonsa laihoilla käsillään.
Samassa pamahti etäisyydessä laukaus, jonka kaiku vieri verkalleen yli metsien.
Helena päästi hätähuudon ja nyyhkytti käsiään väännellen: »Varmaan ovat he hänet ampuneet, ja sinä, julmuri, olet sen käskenyt!—Oi, Jesus, Jesus, eikö sinulla sitten ole vähääkään sääliä?»
Kuulostellen, mistä päin laukaus kuului, koetti Boleslav häntä rauhottaa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että laukaus olisi koskenut Felix Merckeliä. Varmasti oli se laukaistu metsässä linnan toisella puolen. Todennäköisesti oli joku salametsästäjä kaatanut hirven.—