Mutta Helena nyyhkytti yhä kankeammin. »Sinulle voi se olla mieliin—oi, sinä—sinä raastat hänet kuitenkin kuolemaan.»—
Boleslav, jota hänen kasvava epätoivonsa alkoi oudostuttaa, lupasi tehdä voitavansa tuomareita lepyttääkseen. Hän tahtoi itse vakuuttaa, että Felix oli ollut tolkuttoman juovuksissa. Syytetyn vanhan vihan, tämän loukatun kunniantunnon—kaiken tahtoi hän tuoda ilmi tuomiota lieventääkseen.
Mutta Helena ei tyytynyt tähän.—Ja äkkiä vaipui hän Boleslavin eteen polvilleen saviseen maahan ja syleili hänen polviaan: »Ole armelias! Ole jalo! Pelasta hänet!»
»Nouse, herran tähden!»
»En, sitä en tee.—Rukoilen sinua tomussa ja tuhkassa.»— —
»Mutta etkö sitten käsitä, että syytän itseäni murhayrityksestä, jos päästän hänet viatonna vapaaksi?»
»Ei se mitään!» nyyhkytti Helena. Jos minua todella rakastat, teet kyllä minun tähteni tämän pienen uhrauksen.—
Silloin alkoi Boleslav käsittää, ettei Helena ollut häntä kutsunut tänne hänen itsensä tähden, vaan toimi hyvin harkitun suunnitelman mukaan, käyttääkseen hänen rakkauttaan toisen hyväksi.—
Tällainen oli siis nainen, jonka arvoinen ei hän pitkiin vuosiin ollut katsonut olevansa, jonka siunausta hän oli tähystellyt kuin saavuttamatonta päämäärää. Tämä oli se valoisa olento, jossa hänestä näytti kaikki hyvyys ja puhtaus yhtyneen ja jota hän oli katsonut saastuttaneensa, jos mainitsi hänen nimensä samassa hengenvedossa kuin Reginan.
Ja Regina! Hän, häväisty, hylky, kuinka taivaankorkeudessa hän seisoikaan—tähän viekkaaseen siveyteen verraten!