Kun hauta alkoi tulla niin syväksi, että häntä alkoi pelottaa, ettei enää voisi kiivetä reunalle, nouti hän lasihuoneesta kukkashyllyn, jolle Regina oli asettanut lautasia ja vateja hyvään järjestykseen.
»Näistä ei kukaan saa enää syödä», sanoi hän ja heitti saviastiat maahan, niin että ne kilisten särkyivät.
Kukkashyllyn laski hän tikapuiden sijasta hautaan ja jatkoi kaivamistaan.
Kellojen kylässä ilmottaessa toista aamuhetkeä oli hänen surullinen työnsä lopussa.
Kirstua ei hän voinut vainajalle antaa, mutta jottei tämä joutuisi mustalla, märällä maalla lepäämään, nouti hän vuoteestaan, jonka Regina oli pitänyt hienon puhtaana häntä varten, lakanan ja pari höyhentyynyä, laittaakseen tälle vuoteen syvälle maahan.
Eron hetki oli käsissä.
Hän kantoi ruumiin käsivarsillaan haudan reunalle, sitten istuutui hän levähtääkseen nurmipenkille ja nosti vainajan pään syliinsä.
Koskaan ennen ei hän vielä ollut voinut Reginaa katsoa niin vapaasti kuin nyt, sillä hän ei ollut uskaltanut antaa katseensa jäädä hänessä lepäämään. Nyt tarkasteli hän kuolleiden kasvojen jokaista piirrettä, siveli kangistunutta poskea ja puristeli vettä tuuheasta tukasta.
Häntä värisytti vilu. Hän oli pitänyt märkää ruumista valuvine vaatteineen niin kauan käsivarsillaan, että hänen oma pukunsa oli kostunut läpimäräksi.
»Jääös hyvästi!» sanoi hän ja suuteli ruumista otsalle—mutta kun hän aikoi suudella huulillekin, vavahti hän pelästyneenä.