»Kun hän ei ole elämässä kuulunut sinulle», puhui hän itsekseen, »ei hän kuulu kuolemassakaan.»
Ja sitten kantoi hän ruumiin haudan reunalle ja astui kukkashyllyn ylimmälle portaalle.—Verkkaan ja varovasti otti hän ruumiin, kantoi sen alas, oikaisi hänet lakanalle ja laski pään pehmeälle tyynylle.
Vielä kerran yritti hän ruumista suudella, mutta tyytyi sitten vain sivelemään käsiä. Sitten kiipesi hän haudan reunalle ja veti lapionterän olkapäällä hyllyn haudasta pois.
Silloin älysi hän, että oli unhottanut kääntää lakanan nurkan vainajan kasvoille, jottei multa niitä tahraisi.
»Kukat ajavat saman asian», ajatteli hän ja lähti etsimään.
Puiston puiden juurella kukki koko joukko valko- ja sinivuokkoja, orvokkeja ja esikkoja, joita Regina itse oli kasvattanut.
Hän haali kokoon mitä pimeänhämärässä vain huomasi. Vuokot olivat ummistaneet teränsä uneen, ainoastaan sinisilmäiset orvokit katselivat uskollisesti häntä silmiin.
Kukkia syli täynnä palasi hän haudalle, mutta alas hautaan katsottuaan ponnahti hän takaisin kuin lumottuna.
Ja lumoava olikin kuva, jonka hän näki.—Kuu, joka oli kulussaan ehtinyt suoraan haudan jalkapään puolelle, heitti säteensä hautaan ja kirkasti lempeällä valollaan pään, verentahraaman vartalon jäädessä pimeän peittoon.
Ikäänkuin unissaan hymyillen katsoivat vaaleat kasvot ylös häneen.