Silloin heitti hän kukat sylistään, painautui multakasalle istumaan ja tuijotti ruumiin kasvoihin—viettäen hiljaista hautajaisjuhlallisuutta.
Hänen aivoissaan ajalehtivat ajatukset ristiin rastiin, ja vasta vähitellen alkoi sekamelska selvitä ja asettua.
Kunniatonna ja syyllisyyden painamana oli tyttö elänyt elämäänsä eikä sentään ollut milloinkaan katunut, näyttipä suorastaan olevan tyytyväinenkin siihen, mitä oli tapahtunut.
Kerran raskaan ahdistuksen hetkenä oli hän yksikseen kysynyt, vallitsiko tyttöä eläimen tylsyys vai hurmahengen ilkeys, kun hänen tahtonsa oli niin voimakas ja omatuntonsa niin heikko—mutta ei ollut tiennyt mitään vastausta.
Tänään, liian myöhään, oli tytön olento hänelle selvinnyt.
Ei, hän ei ollut eläin eikä hurmahenki, vaan ainoastaan eheä ja suuri ihminen.—
Muuan niitä täysiverisiä olentoja, joita luotiin, kun sivistys veltostavine sääntöineen ei vielä turmellut luontoäidin käsitöitä, kun jokainen nuori olento sai estämättä kehittyä kukoistavaan voimaan ja suli luonnonelämän kera yhteen niin hyvässä kuin pahassakin.
Ja niin ajatellessaan tuntui hänestä kuin hälvenisi usva, joka erotti inhimillisen todellisuuden inhimillisestä tietoisuudesta, ja hän näkisi syvemmälle kuin ihmiset tavallisesti tuntemattomiin syvyyksiin. Se, mitä nimitetään hyväksi ja pahaksi, leijaili sisällyksetönnä sumuna pinnalla, ja alla lepäsi unelmoivana voimana—luonnollisuus.
»Kenen luonto on ottanut armoihinsa», puhui hän itsekseen, »sen sallii se lujasti juurtua synkkiin syvyyksiin ja rohkeasti ponnistella valoa kohden, viisauden ja harhaluulojen usvan häntä estämättä ja hämmentämättä.»
Tällainen armotettu, eheä ihminen oli tämä vainottu, kunniaton olento.