»Ja minä, jonka puolesta hän eli ja kuoli, olinko minä tämän uhrin ansainnut?» kysyi hän edelleen. »Olinko sen arvoinen, että hänellä oli syytä katsoa minuun uskollisella luottamuksella?»
Ankarasti tutkistellen kävi hän käräjiä itsensä kanssa, ja tuomio ei langennut hänen edukseen.
»Minä tosiaan—minä kuulun niihin toisiin, jotka koko pitkän ikänsä heittelehtävät sinne tänne hyvän ja pahan välillä eivätkä usvassa voi löytää tietä.—Mitä luonto meiltä vaatii, on meistä saastaista ja synnillistä, ja mitä ihmissäännöt opettavat, näyttää meistä äitelältä ja typerältä.—Uhman ja pelon välillä häilymme sinne tänne.—Halajamme vieraita siunauksia, joihin emme usko, ja vapisemme vieraita kirouksia, joille nauramme. Taanoin pidin häpeänä haudata isääni tähän paikkaan, nyt olisin onnellinen jos olisin sen tehnyt. Taanoin takerruin uhmassani kiinni ajatukseen, että minun oli pidettävä kiinni isieni perinnöstä, nyt olen iloinen voidessani pudistaa sen tomun jaloistani.—Taanoin haukuin schrandenilaisia villipedoiksi, nyt käsitän, että oma sukuni heidän ihmisyytensä on tukehuttanut. Taanoin oli tämä nainen minusta liian tahrainen voidakseni hänen kädestään ottaa palan leipää, nyt seison itkien hänen haudallaan. Nuoruuteni ujossa houreessa, sammuneessa liekissä riipuin kiinni sydämineni; tekopyhän vanhanpiian alun, joka minulle ei maksanut niin mitään, asetin tekojeni tuomariksi ja vavisten pakenin täysiveristä, kaikkivaltiasta ihmisyyttä».
»Tosin tämä ihmisyys oli kuolemansynti, ja vereni himoitsi häväistä itseäni».
»Mutta enkö voinut kuolemalla sovittaa, jos elämä, joka virtasi suonissani, vei minut inhimillisten ja jumalallisten lakien rajojen ylitse.»
Ja sitten tuli hän jälleen ajatelleeksi, kuuluikohan ruumis, jonka kanssa hän menetteli niin mielensä mukaan, tosiaankin yksinomaan hänelle. Saikohan hän sitä niin mielin määrin vallita? Mitähän, jos isänmaa vaati sen itselleen?
»On hyvä, että tässä kaaoksessa, missä hyvä ja paha, oikeus ja vääryys, kunnia ja häpeä hoippuvat sekaisin kirjavana vilinänä ja johon itse vanha Jumala ja taivas voimatonna katoavat, on sentään vielä olemassa luja napa, jonka ympärille meidän täytyy uudelleen järjestyä, kallio, johon me hukkuvat voimme tarttua, ja jonka tähden mielihyvällä joutuu perikatoonkin—isänmaa!»
Niin puhui isänmaankavaltajan poika, ja pani hartaasti kätensä ristiin.
Kuun säteet olivat sillaikaa kääntyneet paistamaan haudan sivuseinään. Vainajan kasvot, jotka ne olivat kirkastaneet, peittyivät nyt pimeänhämärään. Hän tuskin saattoi niitä erottaa ympäröivästä maasta.
»On jo aika», sanoi hän ja katseli ympärilleen.