Idässä hehkui jo aamurusko kaitana juovana, siintävä päivänkajo valaisi puutarhan aukeamat, ja puiden oksilta alkoi kuulua unelmoiva viserrys.
Hän aikoi sirotella kukat kuolleen ylitse, mutta pysähtyi otsaansa rypistäen ja heitti ne syrjään.
»Miksi tämä hempeys?» tuumi hän. »Tomun ei tarvitse tomua pelätä.»
Sitten tarttui hän lapioon ja sulkien silmänsä lapioi mustaa multaa rakkaan vainajan peitteeksi.
Neljännestunnin kuluttua oli hauta täytetty.—Sitten asetteli hän nurmiturpeet vanhoille paikoilleen, poisti huolellisesti liian mullan ja ympärinsä sirottuneet kukat, ja kun aurinko nousi, olisi se turhaan saanut etsiä paikkaa, jossa Reginan ruumis lepäsi, ilmottaakseen hänelle päivän tuloa.
Boleslav tähysteli jotakin merkkikiveä, jolla paikan voisi merkitä pyhitetyksi. Hänen silmiinsä sattui murskaantuneen patsaan pää, joka ontoin silmin hymyili häntä kohden.
Hän kantoi sen paikalle ja pystytti nurmikkoon.
»Diana, siveä neito», sanoi hän, »olkoon hänen muistomerkkinään. Hän ei ole arvoton siskolleen, jota vartioi.»
Sitten heittäytyi hän nurmikolle vaipuen unelmiinsa.
Kuudetta käydessä varustautui hän lähtemään.