»He olisivat narreja», tuumi hän, »jolleivät tekisi minusta loppua.»
Hän pani pistooliinsa uuden nallihatun ja höllensi miekkansa huotrastaan, sillä hän aikoi myydä kalliista henkensä.
Mutta astuessaan nostosillan ylitse näki hän jo kaukaa ystävällisiä kasvoja vastassaan.
Heiden pojat ne matkalla kokoontumispaikkaan olivat asettuneet Schrandeniin levähtämään.
He kasaantuivat hänen ympärilleen ja ojensivat hänelle kätensä.
»Olemme saapuneet tänne asettuaksemme käskettäviksesi», puhui Karl Engelbert hänelle. »Sillä me tahdomme hyvittää, mitä olemme sinua vastaan rikkoneet.»
»Kiitän teitä», vastasi hän. »Se on anteeksi annettu ja unhotettu.»
Sitten meni hän schrandenilaisten nostoväen miesten luo, jotka kalpeina ja noloina kuin vaivaiset syntiset viimeisen retkensä johdosta, seisoivat kirkonoven lähellä.
Ystävät osottelivat pelästyksissään hänen verentahraamaa pukuaan, mutta eivät rohjenneet pyytää selitystä.
»Noutakaa vanki kirkosta ja hankkikaa rattaat häntä varten!» käski hän.