Boleslav mittaili häntä kummastunein katsein. Suuri pää pörröisine, niskaan kömpelösti solmittuine hiussuortuvineen oli nöyrästi kumarruksissa. Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä halveksimisesta, jota toinen tunsi häntä kohtaan. Tai kenties hän oli siihen niin tottunut, että piti tämän äänensävyn itsestään selvänä.
»Mitä sinulla oli ranskalaisten aikaan linnassa tekemistä?» tiedusteli Boleslav edelleen.
Tumma puna lehahti tytön kasvojen ja kaulan ylitse aina alas rinnoille. Jokin kaukainen muisto näytti herättäneen uinuneen häpeäntunteen hänen mielessään.
»Minä autoin ompelemisessa», sammalsi hän.
»Kuinka olit sitten joutunut linnaan?»—
»Isäni sanoi minulle—minun oli mentävä sinne ja kysyttävä armolliselta herralta, olisiko mitään ommeltavaa.—Minun täytyi ansaita leipäni, sanoi hän.»—
»Niinkö?»— —Pitkä äänettömyys, sitte Boleslav jatkoi: »Mene ja pane jotakin yllesi, Regina.»
Tyttö kopasi peitellen rintojaan käsillään ja puristi sitten paitaa niin tiukasti kaulansa ympäri, että kaulus painui syvälle pulleaan lihaan.
»No?»
»Minulla ei ole mitään.»