»Eivätkä ole saaneet sattumaan.»
»Ovat toki—monta kertaa. Kas—tätä.» Ja hän päästi paidan puoleksi laskeutumaan näyttääkseen arpea, joka ihon rusottavan lämpimään värisävyyn piirtäysi punertavana juovana olkapäältä rinnalle.
»Mutta nyt minä otan aina soikon mukaani.»
»Minkä soikon?»
»Pesusoikon. Pidän sen aina pääni ja selkäni suojana, kun he minua kivittävät.»
Boleslavia kauhistutti tällainen elämä, joka oli kurjempi kuin koiran.
»Miksi olet jäänyt tänne, kun he kerran tavottelivat henkeäsi?» sanoi hän. »Maailmahan on niin avara.»
Regina ei näyttänyt ymmärtävän häntä.
»Mutta kuulunhan kuitenkin tänne», sanoi hän kummastuneena.
»Ja miksi läksit saarelta, jossa ainakin henkesi oli turvassa?»