Vanhus ojensihe täyteen pituuteensa. Hänen leukapielensä tutisivat. Hänen sieraimensa laajenivat. Kasvot kalpeina ja hehkuvin silmin hän astui Boleslavin eteen.
»Poikani», sanoi hän, »näytänkö siltä, että tapani on turvautua valheihin?»
Boleslav näytti uhmaavalta, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta tunsi hän mielessään heräävän jotakin vanhasta, kauan unhotetusta oppilaan kunnioituksesta kirkkoherraa kohtaan.
»Poikani» jatkoi vanhus, »minun tarvitsisi sanoa vain sana jättääkseni sinut tuolla puutarhan aidan takana väijyvän roskajoukon käsiin—mutta vielä kerran—lakin tähden, jota kannat, tahdon antaa sinulle anteeksi. Ja mitä sinulle sanoin, sen tahdon näyttää myös todeksi.»
Hän meni eräälle kaapille, jossa olivat pitkässä rivissä seurakunnan kirkonkirjat—suuret, kuluneet nidokset toinen toisensa vieressä—otti niistä erään esiin ja avasi sivun, jonka yläreunaan oli kirjotettu vuosiluku 1807.
»Lue tuosta, poikani!»
Ja Boleslav luki:
»Maaliskuun 5 päivänä kuoli vapaaherra Hans Eberhard von Schranden, ex memoria hominum exstinguatur!»
Tämän jälkeen oli kolme ristiä.
»Tämähän on väärennys!» huusi Boleslav.