»Niin, poikani», vastasi vanhus juhlallisesti. »Se on ilmeinen ja tahallinen väärennys, törkeä virkavirhe, ja jos tahdot minut saattaa syytteeseen, erotetaan minut ja heitetään vankeuteen, jossa sitte saan päättää päiväni. Tee nyt, mitä mielesi haluaa. Kohtaloni on sinun käsissäsi.»
Kauhun ja kunnioituksen sekainen väristys kulki Boleslavin ruumiin lävitse. Hän tunsi riittävän hyvin omasta kokemuksestaan hurjan halun uhrata isänmaanrakkaudelleen vapautensa, onnensa ja elämänsä, ymmärtääkseen, mikä vanhuksen oli pakottanut tähän mielettömään tunnustukseen.
»Näillä risteillä», jatkoi kirkkoherra, »olen seitsemän vuotta sitten haudannut miehen, joka julmuudestaan ja hurjista himoistaan huolimatta oli siihen asti ollut ystäväni. Ja ken minulle vielä mainitsi hänen nimensä, hänet ajoin suoraa päätä talostani.—Tuli sitten yö, jolloin palavan linnan liekit valaisivat nämä seinät päivän kirkkaiksi. Silloin hyppäsin vuoteestani, heittäysin polvilleni ja rukoilin Jumalalta anteeksi hänelle, joka sen oli sytyttänyt—sillä sytytetty se oli, se paloi yhtaikaa jokaisesta neljästä nurkastaan—Tästä lähtien, ajattelin, on ihmisten muistosta ilkityön tekijän mukana hävitetty paikkakin, jossa ilkityö tapahtui.—Sen aaveen kanssa, joka siitä pitäen on kummitellut Schrandenin linnan raunioiden keskellä, ei minulla ollut enää mitään tekemistä.—Ja nyt tulet sinä, poikani, yhtäkkiä minulle kertomaan, ettei kummitus ollutkaan kummitus, vaan elävä olento, joka vasta muutama päivä sitten on jättänyt ajallisen elämän ja odottaa nyt kristillistä hautaustaan. Mutta minä kieltäydyn siitä... Ja juuri tämän luettelon perusteella.—En hautaa ketään kahteen kertaan.—Jos annat minut ilmi, tuomitaan minut—se lankeaa luonnostaan.—Mutta sinä tiedät, että olen siihen kaikin puolin valmis. Tee nyt, mitä tahdot—hautaa ruumis—osota vainajalle kaikki kunnioitus, minkä katsot hänen ansaitsevan, kerää kokoon saattojoukko, loistavampi kuin kenenkään keisarin—mutta minua älä sekota leikkiin.»
Hän istuutui viheriällä päällystettyyn nojatuoliinsa, nojasi päänsä ryppyisiin, karvaisiin käsiinsä ja tuijotti avoimeen kirkonkirjaan.
Tältä visapäältä ei ollut mitään toivottavaa. Olisi ollut mieletöntä antautua siihen harhaluuloon—ja myöskin siihen toiseen harhaluuloon, että hän sinä ilmoisna ikänä voisi taistelulla tai sovinnolla saada rakastettunsa omakseen.
Muserrettuna ja maahan tallattuna oli kaikki, mitä hän murjotun sielunsa kainoissa unelmissa oli jälleen rohjennut rakentaa.
Hän purskahti tuskalliseen nauruun.
»Tämä on siis se armo, se anteeksiantamus, josta te saarnaatte», huusi hän vihan kyynelet silmissään.
Vanhus nousi verkkaan ja pudotti raskaasti kätensä Boleslavin olalle.—
»Lakkisi tähden, poikani, tahdon tehdä sinulle tilin tästäkin, vaikkakin sinun näkemisesi on minulle vastenmielinen. Puolitoista vuotta takaperin palasi Venäjältä ryysyisiä, kerjääviä ranskalaislaumoja—kurjina, nälkäisinä, vilunvihoja täytenään. Schrandenilaiset tarttuivat viikatteihin ja riihivarstoihin lyödäkseen heidät kuoliaiksi, ja se kentiesi olisi ollut heille oikein, noille Napoleonin verikoirille. Mutta silloin minä avasin kirkon ovet seposelälleen, niin että he pääsivät pakoon Jumalan alttarille, sytytin heille nuotion kivipaateroiden päälle, keitätin heille ruokaa ja annoin olkia vuoteeksi—sillä vaikkakin he ovat vihollisia, sanoin schrandenilaisille, on heillä ihmisten kasvot kuten teilläkin ja kantavat he hartioillaan suurta inhimillisen kurjuuden ristiä, jota vapahtajammekin on kerran kantanut. Menkää kotiinne ja rukoilkaa Jumalaa, että hän teitä armahtaisi.—Niin sanoin.—Kuten näet, poikani, voin olla lempeäkin.— —Ja palataksemme hautaukseen—en kiellä keneltäkään rauhallista leposijaansa. Mikäli minulla on sananvaltaa, ei ketään kuopata mihin nurkkaan hyvänsä, ei itsemurhaajaakaan. Jos kellä on ollut pahat päivät eläessään, täytyy hänen voida olla tyytyväinen edes kuoltuaan, sanon aina. Ja jos joku, joka on tappanut oman äitinsä, vietäisiin mestauslavalle, menisin minä hänen haudalleen täydessä virkapuvussani, panisin käteni ristiin hänen ruumiinsa ylitse ja rukoilisin sotajoukkojen herraa: Anna hänelle anteeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä teki.—Kaikille muille tahdon osottaa lempeyttä, mutta isällesi en! Sillä ken on rikkonut isänmaatansa vastaan, hän on häväissyt kaikki taivaalliset ja maalliset lait, on häväissyt äitinsä, joka hänet on synnyttänyt, on saattanut iankaikkisen kirouksen alaiseksi lapset, jotka on siittänyt. Sellainen on ajettava koko inhimillisen yhteiskunnan ulkopuolelle, sillä hän on kuin spitalitautinen—kuolemaa ja perikatoa tuo hän tullessaan, mihin ikinä astuneekin. Hän on kuin hullu koira, joka kuolassaan pirskottaa vesikauhua kaikkiin eläviin olentoihin, mitkä se kohtaa.—Kuinka suuren, poikani, luulet isäsi rikoksen olevan, ja mitä kaikkea pahaa luulet hänen tehneen? Niiden sadan tai parin nuorukaisen tähden, jotka lepäävät tuonne niitylle haudattuina, niiden tähden en kanna kaunaa häntä kohtaan. He kuitenkin kaikitenkin saattoivat kuolemaa odottaa. Heidän haudoillaan kasvaa korkea nurmikko ja heidän isänsä ovat jo aikoja sitten surreet surtavansa—mutta tulepas tänne, poikani—»