»Tahdotko vielä kerran ansaita kauniin summan rahaa?» kysyi hän nuorelta naiselta, joka hänen lähetessään hypähti hehkuvan punaisena seisoalleen.
Tyttö katseli häneen hetkisen tuumien ja kummastellen, sitten, ikäänkuin vasta nyt olisi tajunnut, pudisti hän kiihkeästi päätänsä.
»Miksi et?» tutkaisi Boleslav häneltä.
Tyttö alkoi vavista. »Mitä minä teen rahalla, herra?» kysyi hän hiljaa ja anovasti. »He ottavat sen kuitenkin minulta pois.»
»Ketkä?»
»Ihmiset—kaikki ihmiset—hyvä, hyvä herra, ei mitään rahoja.»
»Ilmeisesti on hänen järkensä sekaisin», ajatteli Boleslav.
»Ja sitä paitsi on siellä rahaa yllinkyllin», jatkoi tyttö kuiskaten ja vilkuillen arasti ympärilleen. »Kellarissa on rahaa—kokonaisen arkun täysi—siellä missä viinitynnyritkin ovat—sieltä otin aina niin paljon kuin hänelle—armolliselle herralle—tarvitsin. Itselleni en tarvitse mitään, herra, korkeintaan uuden röijyn.»
»Tahdotko siis ansaita uuden röijyn?»
»Enhän tarvitse sitä ansaita, herra. Kun ensi kerran menen Bockeldorfiin—sillä tarvitseehan herra toki jotakin syödäkseen—, tuon sieltä röijyn mukanani.»