Tällainen lienee tunne vetojuhdallakin, joka tekee työnsä mitään ajattelematta, niinkuin nielee ravintonsakin.
»Tahdotko siis ilman mitään ansiota tänä yönä tehdä pitkän matkan minun puolestani?»
»Tahdonko minä, herra? Jos te vain tahdotte, herra!»
VI.
Seuraavana päivänä hämmästytti Schrandenin kylää odottamaton vierailu, joka sai juhlatuulella olevat kyläläiset aivan kuin puusta putoamaan.
Kello oli viiden korvilla iltapäivällä, kun kylänraittia ajoivat kahdet häkkirattaat, joilla kummallakin oli viisi kuusi istujaa, nuoria miehiä jääkärin takit yllä, kenttälakit päässä, pyssyt olalla leveistä hihnoista riippumassa.
Etumaisilla rattailla istui sen lisäksi naishenkilö, joka, samassa kuin hevoset kääntyivät kirkkomäelle, hyppäsi huimalla loikkauksella häkin ylitse ja loittoni linnaa kohden.—
Jokainen schrandenilainen tunsi hänet jo ensi silmäyksellä paroonivainajan lemmityksi, mutta yleinen hämmästys oli niin suuri, ettei kenenkään päähän pistänyt ajaa häntä takaa.