»Mustan Kotkan» ravintolan edessä pysähtyivät rattaat. Ikkunat temmattiin auki, ja ennenkuin vieraat olivat vielä ehtineet nousta jalkeille, remahti sekava tervehdysmelu heitä vastaan.
»Heiden pojat—eläköön—Heiden pojat», kirkui Felix Merckel, joka oli yhdessä Sellenthinin eskadroonaan kuuluvain toverien kera ollut monissa otteluissa, ja heilutti ikkunasta heitä vastaan vaahtoavaa oluthaarikkaansa.
Hänen isänsä avasi ripeästi oven herrashuoneeseen, jossa sai juoda ainoastaan viiniä, sillä olihan toivoa, että hyvinvoivain talollisten pojat tosiaankin pistäisivät viiniksi.
Mutta näillä ei ollut innokkaaseen tulotervehdykseen muuta vastausta kuin synkkä, miltei vihamielinen äänettömyys. Katsomattakaan meluajiin vetivät he häkeistä esiin kaikenlaisia työkaluja—sahoja, kirveitä ja lapioita—ja alkoivat riisua hevosiaan.
Schrandenilaiset ällistyivät.
»Lempo soikoon—mikä on tukkinut kurkkunne?» huusi Felix Merckel ikkunasta. »Ja mihin olette jättäneet ihmeotuksenne, luutnantti Baumgartin?»
Ei vieläkään mitään vastausta.
Schrandenilaiset alkoivat luulla, että vieraat aikoivat tehdä heistä pilaa, ja purskahtivat remajavaan nauruun.
Silloin astui Karl Engelbert, joka esiintyi joukon johtajana, ikkunan alle, mistä leveähartiainen Felix Merckel nojasi ulos, tervehti häntä puolisotilaallisesti ja sanoi: »Luvalla sanoen, herra luutnantti, emme ole tulleet juhlimaan emmekä muuten huvittelemaan—olemme hautajaisväkeä.»
»Täällä Schrandenissa ei haudata ketään», huusi Felix Merckel yhä nauraen, mutta hänen kasvonsa venähtivät huomattavasti pitemmiksi.