»Ennen tahdomme kuolla janoon, ennenkuin otamme sinulta vesipisarankaan.»
Boleslav hoippui taaksepäin, ikäänkuin nyrkki olisi iskenyt häntä vasten kasvoja.
Hänestä oli ikäänkuin maailma alkaisi horjua.
Silloin astui Karl Engelbert murisevasta joukosta esiin ja sanoi:
»On hyvin ikävää, Baumgart—sanon sinua Baumgartiksi, jolla nimellä olemme sinut aina tähän hetkeen asti tunteneet—tarkotan, on hyvin ikävää että olet tällä kömpelöllä tavalla saanut tietää, millainen oikeastaan on mielialamme. Olisit aivan huoletta voinut pitää kitasi kiinni, Negenthin... Mutta kun se kerran on sanottu, saat tietää kaiken.— — —Olet lähettänyt meille kutsun, ja me olemme saapuneet.—Tosin kyllä arveli yksi ja toinen, ettei se olisi välttämätöntä, koska olet meille esiintynyt valenimellä, mutta me toiset sanoimme, että olipa nimesi Baumgart tai—no, saman tekevä mikä—se vala, jonka vannoimme keskenämme ensimäisen taistelun edellä—Dannigkowin kirkossa—sitoo meidät—eikä meillä ole halua tulla valapatoiksi. Siksi olemme täällä—voit hyvin käsittää, ettemme tulleet mielellämme, sillä olemme sentään kunniallisia poikia eikä meitä laisinkaan haluta—askarrella jollekin ... no, lyhyesti paras, jos palatessamme ihmiset sylkevät vasten kasvojamme, täytyy meidän se tyynesti pitää hyvänämme, sillä heillä on siihen täysi oikeus.»
»Miksette ole tätä minulle ennen sanoneet?» sammalsi Boleslav. »Miksi olette saaneet aikaan, että nyt seison edessänne—kuin mikäkin—mikäkin—hahahaa—jos tahdotte sylkeä vasten kasvojani ... totisesti täytyy minun se pitää hyvänäni.»
»Et tarvitse ollenkaan pahotella meidän tähtemme,» vastasi Engelbert. »Sinulla on omassa onnettomuudessasi kylliksi kantamista, mutta nyt, kun olemme täyttäneet velvollisuutemme—tyynesti ja murisematta, se täytyy sinun myöntää—mitä sen ohella olemme ajatelleet, on meidän asiamme—nyt tahdon sinua toverieni puolesta—ja jossakin määrin myös—no, saman tekevä—lyhyesti, tahdon sinua pyytää vapauttamaan meidät valasta, jonka sinulle olemme vannoneet, kuten sinutkin kernaasti vapautamme valastasi. Voit tietysti tehdä kuten haluat—mutta jollet tahdo—täytyy meidän ennemmin tai myöhemmin—poistua mailta halmeilta, jottei kansa——»
»Herkeä!» huusi Boleslav peläten kuin kuolemaa jokaista sanaa, joka vielä saattoi tulla näiltä huulilta. »Toivonne on täytetty, ennenkuin olette sen lausuneetkaan, sillä olisinpa todellakin häväistykseni ansainnut, jos vielä kuunaan pyytäisin apuanne.—En sano teille »suurta kiitostakaan».—Jumala palkitkoon teille kaiken hyvän—ja älköön kostako teille sitä, että minun täytyy nyt näin—näin seisoa edessänne—mieluummin olisin heittänyt ruumiin virtaan ja itse hypännyt perästä—mutta oli miten oli ... älkäämme puhuko siitä enää. Saanko auttaa teitä valjastamisessa, kun en muuten voi tehdä mitään hyväksenne?»
»Äläkä huoli», sanoi Engelbert ja hänen äänensä heltyi. »Koskeehan se meidänkin syvimpään sydämeemme ... olet meille yhtä rakas kuin olet aina ollut—mutta käsitäthän— —»
»Käsitän kaiken, hyvä Engelbert—ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä.»