»Voi siis hyvin.»
»Samoin te.»
Hevoset olivat valjastetut. Kaikki oli valmiina lähtöä varten.
Nojaten muuria vasten tuijotti Boleslav miehiin heidän noustessaan rattaille.
Istuimellaan kääntyi Engelbert vielä kerran häneen päin: »Ja älä unhota—Reginaa», sanoi hän, »jos hän nimittäin pääsee hengissä. Hänelle olet kiitollisuuden velassa, et meille.»
»Hyvä on», vastasi Boleslav, ymmärtämättä sanojen tarkotusta.
»Hyvästi siis!»
»Niin, hyvästi, ja onnellista matkaa!»
Piiskat läjähtivät—jyristen vierivät pyörät nostosillan jykeväin palkkien ylitse.—Kuten hopeakehän ympäröimät haamut katosivat rattaat kuutamoon.
Hän oli yksin.— —Hän oli yksinäisempi kuin ikinä kukaan ihmislapsi Jumalan avarassa maailmassa.