Mihin nyt?
Väsynein askelin laahusti hän rinnettä ylöspäin. Maata peittävä vesakko kiertyi kahisten hänen jalkoihinsa.—Kastepisarat välkkyivät vesoissa hänen edellään. Ikäänkuin musta hirviö, valmiina syöksymään hänen päällensä ja musertamaan hänet jättiläisröykkiöihinsä, odottivat häntä kukkulalla linnanrauniot, ja ikkunanreikien lävitse kajasti kuunhohde, jotta ne näyttivät häneen katselevilta aavemaisilta silmiltä.
Ajattelematta mitään hiipi hän tornin ohitse.
Äkillinen uupumus painoi lyijynraskaana hänen jäseniään. Kunpa voisi nukkua—eikä herätä milloinkaan!
Mitä ystävä olikaan erotessa huutanut hänelle rattailta?—
Hän mietti miettimistään, mutta muisti petti.
Nurmikko, jolla hän oli löytänyt vieraan naisen, lepäsi hänen edessään kirkkaasti valaistuna kuin päivällä. Paikka, jossa nainen oli alkanut kaivaa hautaa, näytti kammottavan mustalta kasteessa kimaltelevan nurmikon keskellä.
Olisipa hän kuopannut ruumiin tänne maahan ja sitten lähtenyt tiehensä—kenties olisi vielä hänen onnensa puhjennut kukkaan jossakin toisessa maailman ääressä.
Mutta nyt oli se myöhäistä.—Nyt täytyi kestää,—täytyi päättää uhman työ, joka tänään oli niin synkästi alkanut.—
Yksin—ja ypö yksin loppuun saakka.