Ikinä ei hän enää saisi yhtään ystävää, ikinä ei hän enää voisi levollisesti katsoa kenenkään ihmisen silmiin, kun toveritkin olivat kauhuissaan kääntyneet hänestä pois.
Kauhuissaan, kuten lemmittykin oli tehnyt, sillä nyt hän ymmärsi, miksi Helena oli hänen edessään piilottunut ja häntä paennut.
Häneltä oli mennyttä kaikki, mikä ihmissydämiä yhdistää ilossa ja surussa, mennyttä rakkaus, toivo ja armeliaisuuskin. Ypö yksin hän oli, seuralaisina vain häpeä ja viha.
Kasvot peitettyinä käsiin hoippui hän nurmikkokentän poikki puutarhurin majaa kohden. Yhtäkkiä—pensaikon reunassa—sysäsi hän jalallaan jotakin pehmeää, pyöreähköä, joka sulki häneltä tien.
Siinä oli naisruumis, joka, pää peittyneenä pensaaseen, makasi maassa pitkin pituuttaan.
Regina—tosiaankin—Regina.
»Mitä täällä teet? Nouse pois!»
Ei ääntä—ei liikahdustakaan.
Missä olikaan hän nähnyt tytön viimeksi? Aivan oikein—alhaalla hautuumaan portilla, kun pyssynsuu— ——ja tuokiossa oli hirveän hetken kuva ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä.
Hänen tähtensä oli tyttö syössyt murhaajan kimppuun, hänen tähtensä uhmannut kuolemaa, joka schrandenilaisten taholta uhkasi.