Ja kuinka hän oli pelastajansa palkinnut?
Huoletonna hän oli mennyt hänen ohitsensa, jättänyt hänet alttiiksi verenhimoiselle joukolle ajattelematta hiventäkään hänen pelastustaan.
Ja vaikka kohta hän olikin halveksittavin olento maailmassa, tätä hän ei ansainnut, totisesti ei tätä.
»Regina—herää!»
Boleslav kumartui ja nosti häntä pystyyn, mutta hervotonna ja elotonna vaipui pää takaisin pensaaseen.—Hän huomasi verta sormissaan. Tytön tukka oli kostea ja vanukkeissa.
Mitä, oliko hän kuollut? Ei, ei suinkaan, hän ei voinut, ei saanut!— — —Uhrautunut hänen, Boleslavin tähden—hänen uhraamansa—sehän merkitsi omaa syyllisyyttä perityn lisäksi.—Ja olla velassa tälle olennolle—mikä häpeällinen ajatus!
»Tytön täytyy jäädä eloon, jotta saan maksaa hänen palkkansa», ajatteli Boleslav.
Äkkiä hän repäisi paidan kahtia tytön rinnalta ja painoi korvansa hänen viileää, täytelästä poveaan vasten.
Luojan kiitos—sydän sykki vielä!
Ja noustuaan jälleen pystyyn näki hän tytön avointen silmien suurina ja ilmeettöminä tuijottavan häntä kohden.