Kor istui hiljaa ja miettien, ikäänkuin ei olisi tietänyt miten lopun minulle kertoisi.
"Jatka", sanoin, "kerro minulle kaikki."
"Lienee parasta", vastasi hän, "vaikka tuskin tiedän miten sen teen. Kun luento oli loppunut, astuin kiireesti puhuja-istuimen eteen. Herra Bede kätteli ja puhutteli muutamia herroja, joiden seurassa myös sir Francis Pembridge oli. Astuin vaan rohkeasti esiin, vaikka kyllä pitkään minuun katsoivat, ja kysyin: 'Oletteko Stefan Bede, joka kuudentoista vuotisena poikana matkasi Australiaan?' 'Sen ikäinen olin', vastasi hän. 'Onko teillä sisar, jonka nimi on Margery?' 'El minulla sisarta ole', vastasi hän, vaan näytti hyvin hämmästyvän. 'Bede ei ole mikään yleinen nimi', sanoin, 'ja tunnen erään neiti Margery Beaden, jolla oli Stefan niminen veli, joka kuudentoista vuotisena Australiaan matkasi'. 'Hyvä herra, hänestä en mitään tiedä', sanoi hän malttamattomasti; 'Australia on suuri maa, melkein yhtä suuri kuin Europa, ja kaikki minkä tiedän on, että minulla lienee ollut kaima siellä; vaan hänestä tai sisarestansa en mitään tiedä'. Kumminkin olen varma siitä, että hän oli veljenne."
"Niin, Kor, se oli Stefan", sanoin.
"Hän ei puhettansa pitkittänyt", jatkoi Kor, "pyörähti vaan kantapäällään ja meni pois sir Francis Pembridgen seurassa. Komeat vaunut parihevosine odottivat kadulla, he astuivat niihin ja hän huusi ajajalle: 'kotiin!' Hän lienee palannut rikkaana miehenä, neiti Margery."
En mitään virkkanut; olin näet päättänyt säilyttää Stefania koskevan salaisuuteni. Kor katseli minua ja oli iloinen nähdessään minut niin levollisena. Levollinen; oli kuin kauan aikaa jo olisi kulunut siitä, kuin Stefan hylkäsi minut, ja nyt, annettuani hänelle anteeksi ja rukoiltuani hänen edestänsä, valliisi syvä rauha sydämmessäni. Korin kertomus ei minua häirinnyt; toisinaan toivoin vaan että muisto kärsimisestäni, halvaus, joka oli päätäni kohdannut, otettaisiin pois. Mutta tämä oli vaan paalu lihassa, eikä mikään paha henki, joka minua kuritti, ja jos Herrani voi pitää naulojen jälkiä siunatuissa käsissänsä, niin miksi minä en tätä muistoa kantaisi siksi kuin pääni viimmeisen kerran levolle laskisin?
"Neiti Margery", sanoi Kor houkutellen, "luvatkaa minulle ainoastaan yksi asia!"
"Mitä tahdot?" kysyin.
"Nyt kesän tultua", sanoi hän, "tulevat kadut teille liian kuumiksi ja polttaviksi. Olette paljon heikompi kuin edellisenä vuonna ja tarvitsette virkeämpää ilmaa; luvatkaa nyt minulle viettää aikaanne puistoissa sen sijaan kuin ennen kuljeksitte ahtailla kaduilla ja kujilla. Vielä tarvitsemme teitä monta vuotta, ette saa terveyttänne menettää; luvatkaa se minulle!"
Vähän arveltuani lupasin hänelle sen; juuri nyt tunsinkin ett'en enää kestäisi nähdä sitä köyhyyttä, tuskaa ja tautia, jota Lontoon takakaduilla löytyi, erittäinkin kosk'en enää kenellekään voinut ojentaa auttavaa kättä.