Seuraavana päivänä seurasimme Fede, rouva Moes ja minä Koria rautatien-pysäyspaikalle ja näimme hänen vaunun-ikkunasta vilkuttavan viimeisiä jäähyväisiä siksi kuin juna vei hänet näkyvistämme.
Korin matkattua vietin lupaukseni mukaan suurimman osan kuumista kesäpäivistä puistoissa, puiden siimeksessä. Siellä olin kuin vieraassa maassa ja näin vieraita tapoja ja oloja, toisinaan tuskin luulinkaan enää olevani Lontoossa, jossa kumminkin jo lähes parikymmentä vuotta olin asunut, vaan oleskellut enimmäkseen köyhien parissa ja aivan vähän nähnyt rikkaita ja ylhäisiä. Nyt, tultuani liian voimattomaksi voidakseni enää ottaa osaa elämän kovaan, todelliseen työhön ja ollen ainoastaan katselijana, arvelin, oliko kaikki kurjuus ja viheliäisyys todellista, jota ahtailla, kapeilla ja likaisilla kujilla olin nähnyt. Rikkaat ja ylhäiset saattoivat komeasti ja kalliisti puettuna ajaa komeissa vaunuissaan pitkässä rivissä, josta ei loppuakaan näyttänyt tulevan ja jonka katsominen jo alkoi päätäni pyörryttää. Siinä ajoivat he sadottain ja tuhansittain, suuren rikkauden komulla ja loistolla, puvuissa, joiden hinnalla vuosikausia olisi voinut elättää ja puettaa monta köyhää lasta. Heidän hevosensakin, jotka olivat kauniita eläimiä, olivat niin pidetyt että niiden ylläpidolla olisi nälkään nääntymästä voinut pelastaa sadottain lähimmäisiämme. Niin, tämä oli toinen maa ja toinen kansa; meri, valtamerta syvempi, aaltoili heidän ja Lontoon syrjäisempien paikkojen välillä. Mitä tiesivät nämä tyhjäntoimittajat, jotka komeilla kaduilla vetelehtivät, tarttuvista taudeista, kalvavasta köyhyydestä ja siitä raa'asta tietämättömyydestä, joka on edellisiäkin surkeampi? Tunsin itseni täällä yhtä murheelliseksi kuin konsanaan Lontoon kurjimmilla kaduilla. Kun Herra näki kaupungin, itki Hän sen surkeaa tilaa, ei ainoastaan publikaanien, porttojen ja syntisten, vaan kaiken! "O, että tietäisit, ja sen jo tänä päivänä, mitä sinun rauhaas sopii!" Sinun! Itsekullekin meistä, yhtä hyvin kuin suuren kaupungin asukkaille, ovat nämä sanat lausutut. Kuinka moni Lontoon rikkaista ja ylhäisistä tiesi mitä hänen rauhaansa sopii, enemmän kuin kujien juopot ja varkaatkaan?
Ja epäilemättä oli siellä kumminkin monta, jotka olivat rauhan saavuttaneet. Herralla oli opetuslapsia myös kaupungissa, jonka surkeutta Hän itki. Koettelin heidän ulkomuodostansa tutkia, minkä laatuisia he olivat, sillä Jumalan palvelijat kantavat sinetin otsallansa, vaikka se ainoastaan enkeleille on selvästi näkyvissä. Silloin tällöin olin huomaavinani jonkun muodon loistavan siitä, ja tämä näky, korean, iloisan seuran keskellä, täytti sydämmeni ilolla.
Eräänä päivänä näin nuoren tytön, jonka olento oli ylevä ja kasvon-piirteet säännölliset, ratsastavan ohitseni komealla hevosella, ja kun hänen muotonsa vivahti tutulta, silmäilin häntä tarkemmin. En tietänyt kuka hän oli ennenkuin eräs herra ratsasti hänen luoksensa. Se oli Stefan!
Sen jälkeen näin usein Stefanin ja hänen tyttärensä. Tavallisesti ratsasti heidän seurassaan eräs jalon ja vilpittömän näköinen nuori mies, joka minua hyvin miellytti. Kuinka kaukana minusta he olivat! He kuuluivat tuohon toiseen kansaan ja toiseen maahan, eivätkä tunteneet minun maatani, minun kansaani. Näin miten mahdotonta Stefanin olisi ollut laskeutua luokseni ja kaikkien nähden ojentaa minulle kätensä sanoen: "Tämä on sisareni." Löytyy kumminkin Yksi, joka on ylhäisintä ylhäisempi, eikä häpeä kutsua halvintakaan veljekseen.
Näin Stefanin toisiakin lapsia, sillä sydämmeni isosi heitä ja etsin semmoisia paikkoja puistoissa, joissa parhaiten olin tilaisuudessa nähdä heitä. Siellä oli pieni Maggie ja vielä kaksi pientä lasta, jotka vasta opettelivat kävelemään ja leikkimään. Kuinka mielelläni olisin pitänyt heitä sylissäni, leikitellyt heidän kanssaan ja kuunnellut heidän iloista loruamistaan! Se ei voinut koskaan tapahtua. Loitolla sain vaan katsella heitä, kummastellen hoitajien huolimattomuutta. En voinut ottaa heitä syliini niinkuin Herrani oli ottanut pieniä lapsia. Suuri juopa eroitti minun heistä kaikista; minun, köyhän, kurjan hoitolaisen, vanhassa kuluneessa mekossa, noista rikkaista, iloisista lapsista, veljeni pojista ja tyttäristä.
Eräänä iltana, kun Feden kanssa istuin puistossa, näin Stefanin tyttären kävelevän saman nuoren herran kanssa, jonka ennenkin hänen seurassaan olin nähnyt. Hän oli pitkä ja koko hänen olentonsa osoitti jaloutta ja tyventä suloisuutta. Feden silmät olivat kiinnitetyt häneen; he kulkivat niin läheltä ohitsemme, että hänen kohiseva silkkihameensa lipasi hamettani.
"Tuo nuori neitonen miellyttää minua!" sanoi Fede. Kyllä hän minuakin miellytti, minä rakastin häntä ja halusin saada puhutella häntä, kuullakseni hänen ääntänsä edes kerrankaan.
"Hän saattoi minut ajattelemaan nuorta raatiherraa, joka Kristuksen tykö tuli", sanoi Fede hiljaisella äänellä.
"Miten niin?" kysyin.