"Vaan ajattelepa", sanoi hän, "jos Stefan ei koskaan tulisi takaisin." Tästä ymmärsin, ett'ei Kor ollut hänelle mitään Stefanista puhunut ja iloitsin siitä.
"Hän on jossakin, Jumalan huostassa", sanoin, "tämä on kenties vaikein läksy, kuin minulla on opittavana, mutta nyt se ei voi tulla kovin pitkäksi."
"Luuletko Hänen vihastuvan minuun, jos olen alakuloinen siitä, että sijapaikkani olen kadottanut?" kysyi hän.
"Ei, ei suinkaan, herttaiseni", sanoin; "Herra Kristus tietää kaikki. Hän tuntee kaikki jokapäiväisen elämämme koettelemukset ja huolet yhtä hyvästi kuin henkemme tuskan ja levottomuuden. Luulen Hänellä olleen monta samanlaista koettelemusta, kuin meillä nyt on."
"Kuulen mielelläni sinun tätä sanovan", sanoi Fede ja kävi iloisemmaksi. "Niin, Hän tietää kaikki. En olisikaan tästä käynyt niin alakuloiseksi, ell'ei täti olisi ollut niin suutuksissa. Kävin jo eräässä opettaja-konttorissa ja siellä oli nimiluettelossa sataseitsemänkymmentä, jotka sijapaikkaa etsivät, eikä ainoatakaan paikkaa ole tarjona. Täti ei tahdo kuulla mainittavankaan, että jättäisin hänet, vaan se minun täytyy tehdä, jos en työtä saa."
"Aiotko Korille puhua tästä?" kysyin.
"En vielä", virkkoi hän, "en ainakaan ennen kuukauden loppua. Tiedän että Kor silloin tahtoisi antaa rahaa minulle, eikä se olisi hauskaa, vai kuinka? Koettelen jollakin tavalla tulla toimeen. Koettelen hankkia ompelusta, siksi kun saan toisia oppilaita. Siitä olen iloinen, että tädillä ja sinulla on elinkautinen eläkkeenne. Eihän tuo suuri ole, vaan on kumminkin varma. Toivon melkein, ett'en olisi tullut huolettamaan sinua, Margery, vaan en voinut olla tulematta."
Niin, hän oli vielä nuori ja hento olento, joka vastoinkäymisen kohdatessa tarvitsi toisen osanottavaisuutta. Vasta vanhemmaksi tultuamme opimme vastaan-ottamaan huolet ja murheet nöyrällä ja tyytyväisellä mielellä ja kätkemään ne syvään sydämmemme pohjaan. Usein ne esiytyvätkin meille siinä valossa, jossa ne täällä näemme vihollisina, jotka tahtovat hukuttaa meidät, vaan kun ijäisyyden aamu koittaa, huomaamme ne ystäviksi, jotka ovat auttaneet, eivätkä vahingoittaneet meitä.
Nyt en hennonut kertoa Fedelle omista vastoinkäymisistäni; sen kautta heikko ruoko olisi musertunut, eikä Herra koskaan niin tehnyt. Monta viikkoa en kumminkaan voinut salata sitä häneltä. Beden armeliaisuuden johtokunnasta ei kuulunut mitään, eikä Stefanistakaan, vaikka kummaltakin odotin jotakin sanomaa.
Syksy oli meille sangen huolettava. Rouva Moes tuskaili ja kiukkusi kunnes hän sairastui ja Feden täytyi hoitaa häntä. Mitä minuun tuli, meni pieni talouteni, jonka niin kauan olin omistanut, samaa tietä kuin kello "Margery" oli mennyt. Talvi läheni, päivät lyhenivät ja pimenivät ja yöt kävivät yhä kolkommiksi. Huoneeni, joka Maggien käydessä oli niin kodikas ja hauska, kävi nyt kolkoksi ja autioksi, kun toinen huonekalu toisensa perään hävisi sieltä. Rahat, jotka pantin-ottajalta sain, näkyivät katoavan kuin lumi kuumaan veteen, vaan tosi oli, että Fedeäkin toisinaan tuli auttaa, sillä rouva Moes ei suvainnut puhuttavankaan kapineiden rahaksi muuttamisesta, eikä kuusi killinkiä viikossa millään tavalla voinut riittää kahdelle hengelle, joista toinen oli sairas. Fede ei ensin tietänyt, mistä rahat, jotka hänelle lainasin, tulivat; vaan huomattuaan huonekaluni olevan poikessa, arvasi hän asian laidan ja syleili minua, niinkuin peljästynyt lapsi.