"Oi, Margery, rukoile Jumalaa, että kerran tulisin sinun kaltaiseksesi! Ah, jos voisin luottaa Häneen ja aina olla tyytyväinen ja iloinen samoin kuin sinä!"
Tyytyväinen voin todellakin olla, sillä nämä sanat olivat alati sydämmessäni: "Elä heitä minua pois minun vanhuudessani; elä hyljää minua, koska heikoksi tulen. Sinä annat minun nähdä paljon ja suuria ahdistuksia, ja virvoitat minua jälleen; Sinä haet minua ulos maan syvyydestä. Sinä teet minut sangen suureksi ja lohdutat minut jälleen."
"Sinun tykönäsi etsin turvaa. Opeta minua tekemään tahtosi jälkeen, sillä Sinä olet minun Jumalani; Sinun pyhä Henkes johdattakoon minua."
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Helppohintainen matka joulun aikaan.
Talvi lähestyi peto-eläimen tavalla ja tiesin sen kohta hyökkäävän päällemme — ei ainoastaan meidän, vaan tuhansien toisten, jotka olivat meitä köyhempiä ja jotka jo ennakolta värisivät ja vapisivat sitä ajatellessaan. Jo joulukuun keskipaikoilla oli vaikea löytää huoneessani mitään, jota rahaksi olisin voinut muuttaa. Rouva Moes sairasti vielä, eikä Fedellä ollut työtä. Kor oli marraskuusta saakka ollut merillä, emmekä tietäneet, milloin hän Liverpooliin palajaisi. Kulungin vuoksi oli hän ollut kotona käymättä, vaan aikoi nyt Englantiin palattuansa käydä meitä tervehtimässä. Silloin pääsisi hän salaisuuteni perille ja minä joutuisin hänelle rasitukseksi! Vaan jos Herra panisi tämän ristin päällemme, tiesin Korin kantavan sen nurkumatta, enkä minäkään Jumalaa vastaan napisisi.
Muutamia päiviä ennen joulua ilmoitti minulle rouva Brown, jonka luona asuin, naimisessa olevan tyttärensä tulevan lapsineen hänen luokseen asumaan, jolloin hän tarvitsisi sekä minun että oman huoneensa. Fede arveli hänen keksineen tämän tempun päästäkseen minusta. Sillä muutamien viikkojen vuokran olin hänelle maksava, vaan sen korvaukseksi tarjosin pienen vuoteeni. Se oli tosin suuremmasta arvosta kuin velkani, vaan kenties en pantin-ottajaltakaan enempää olisi saanut. Hyvin raskaalta tuntui nyt, vuoden pimeimmällä ajalla ja vieläpä tyhjin käsin, jättää pieni kotini, jossa niin monta onnellista ja hupaista vuotta olin viettänyt.
Luulin rouva Brownin pelänneen minun jäävän hänelle rasitukseksi ja sentähden tahtoneen päästä erilleen minusta. Kuinka voin moittia häntä siitä, että omaa etuansa katsoi? Hän, näet, ei koskaan ollut oppinut, että Jumala hänestä huolta pitää.
Menin holhouskartanoon Fedelle kertomaan tätä odottamatonta kohtausta. Tämäkin pieni koti, joka ennen aina näytti niin valoisalta ja hauskalta, oli nyt pimeä ja kolkko. Rouva Moes oli kärsimätön ja äreä. Hän istui takan ääressä lämmitellen jalkojaan; huopa oli kääritty hänen ympärilleen, sillä ainoastaan vähän hiiliä oli takassa ja ilma oli savuinen ja kostea. Istuessani hänen luonansa vuodatti hän kyyneliä ja näytti hyvin heikolta.
"En tiedä mihin joudumme", sanoi hän huoaten ja sinne tänne vaappuen, "kun olen näin kipeä, eikä ole tohtoria, ei lääkkeitä, eikä muuta; kova talvi tulee, eikä Fede ansaitse mitään. Teillä on kyllä hyvä, kun ei ole huolenpitoa kenestäkään, 'ei piikaa ei poikaa^, vaan toisin on minun laitani, jolla on Fede, vaikka ei ole kuin kuusi killinkiä viikossa kummallekin yhteensä. Entä tuo holhouslaitos sitten! Kyllä kaikille muille antavat rahaa ja hiiliä jouluksi, mutta minulle sanovat, ett'ei Feden pitäisi olla kotona ja jopa eräs heistä sanoi, että hänen tulisi mennä palvelukseen, hänen, jonka setä oli kirjoittaja Lontoon pankissa ja minun isoisäni pappi, eikä kukaan sukulaisistani koskaan ole palvellut!"