"Ota puolet siitä, Fede", käskin.
"En penniäkään", sanoi hän; "ompeluksestani saan vähän rahaa, enkä ole niin ahne, että sinulta riistäisin vähät varasi. Jos olisit rikas, Margery, silloin ottaisin tarjoomasi niinkuin äidiltäni, mutta olet meitä köyhempi, niin todellakin olet."
Hän ei silloin tietänyt, kuinka köyhä olin. Ei maksanut vaivaa houkutella häntä; hän painoi kultarahan käteeni ja tahtoi välttämättömästi jättää sen siihen. Monta silmänräpäystä hän ei voinut pysähtyä, hän oli näet jättänyt oven lukitsematta ja tätinsä levolle; jätimme siis hyvästi ja menimme kumpikin tietämme.
Tieni vei suuren rautatiepysäyspaikan ohitse, jonka ulkopuolelle oli sitkustettu ilmoittimia, joita kirkkaassa kaasunvalossa helposti voi lukea.
Nimi Thornbury pisti minulle silmään — Thornbury, tuo pieni kaupunki, jossa isä aina kävi markkinoilla ja jonne vanhasta kodistani ei ollut kahta neljännestäkään. Pysähdyin sitä lukemaan. En koskaan ollut ajatellut sinne rautatietä olevan ja kumminkin oli se aivan todenmukaista, sillä sielläpäin oli kaksi tai kolme suurta kaupunkia. Huvijuna oli lähtevä seuraavana päivänä, joka oli joulun-aatto, ja menevä myös Thornburyyn, jonne matka edes takaisin kolmannen luokan vaunuissa maksoi viisitoista killinkiä. Haikea halu syttyi minussa vielä kerran nähdä lapsuuteni kotia ja omaa kansaani. Turhaan koettelin tukehduttaa sitä, muistuttamalla itseäni, ett'en koskaan ollut hankkinut ystäviä siellä, paitsi muutamia vanhoja, jotka luultavasti jo aikoja sitten olivat kuolleet. Tämä halu tuli minulle liian voimalliseksi; kaikki mikä oli tapahtunut nuorena ollessani, johtui tuossa paikassa mieleeni ja minusta oli kuin kuolisin ell'en menisi kotiini — niin kotiin, isäni huoneesen.
Ei vielä ollut liian myöhä pantata ne muutamat kalut, jotka minulla vielä oli, sillä paikka, jossa niitä vastaanottivat, oli auki myöhään saakka. Kultaraha, jonka olin löytänyt, ja rahat, jotka kaluistani sain, olivat minulle kyllin riittävät. Laukkuuni pistin mitä vähää matkalla tarvitsisin ja menin sitten levolle viimmeisen kerran pienelle vuoteelleni, jonka eno Simister monta, monta vuotta sitten oli ostanut. Koko yön uneksin vanhasta kodistani, puutarhoista, polveilevista käytävistä ja yksinäisestä kukkulasta. Mielestäni oli kesä, enkä voinut ajatella, että puut olivat lehdittä, kasvit kukitta ja kaikki linnut, paitsi punapulmuset, vaienneet.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kotona jälleen.
Seuraavana aamuna oli rautatien-pysäyspaikalla suuri tungos huvimatkalle rientävistä; siellä ei ollut monta niin vanhaa kuin minä, eikä kukaan heistä ollut yksinään. Kumminkaan minulla ei ollut vaikea saada sijaa ja matkustavaiset samassa vaunussa olivat hyvin ystävällisiä. Olin iloinen siitä että olin lähtenyt, ja murheeni alkoivat haihtua, ei niin ett'en niitä olisi enää muistanut, vaan en huolinut mieltäni niillä vaivata. Kohta tulimme maalle, joka talven aikana näytti harmaalta ja autiolta, ainoastaan paikottain oli lunta vainioilla. Kylmästä en mitään tietänyt, sillä minulla oli niin paljon ajattelemista; matkatoverini antoivat minulle ruokaa ja hoitivat minua ikäänkuin olisin ollut heidän rakas ystävänsä. Matkalla Thornburyyn viivyimme seitsemän tuntia ja hämärtää alkoi jo ennenkuin sinne saavuimme. Ikävältä tuntui erota ystävällisistä matkatovereistani ja jonkunmoinen tunne yksinäisyydestä ja pelvosta saattoi minut värisemään. Paikka oli niin tuttu ja kumminkin niin outo. Aivan hyvin muistin kirkon ja kirkkomaan, joka oli neljä tai viisi jalkaa katua ylempänä, syystä kun siihen niin paljon oli haudattu. Kadut olivat osaksi entisen näköisiä, osaksi aivan erilaisia. Oli samoin kuin unelmassa kävelee tutussa kaupungissa, jossa edessänsä näkee kadun kulman, jonka hyvästi tuntee, vaan siitä kun kääntyy, huomaa olevansa aivan oudossa paikassa. Arvelin mennä "Aurinko" ravintolaan, jossa isä ennen aina majaili ja jossa kenties saisin pienen huoneen, joka ei olisi liian kallis. Tiesin missä "Aurinko" ravintola oli, vaan en löytänyt sitä entiseltä paikalta, markkinatorin luona. Pysähdyin muutaman myymälän luo ja kysyin eräältä vanhanpuoleiselta kauppiaalta, missä "Aurinko" ravintola oli?
"'Aurinko' ravintola!" kertoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun; "rautatie on jo toistakymmentä vuotta kulkenut sen paikan ylitse. Mahtanee olla kauan sitten kuin täällä olette olleet."