"Entä missä emäntä on?"
"Hän on kuollut", vastasi hän. "Vanha eukko hän nyt olisikin, jos vielä eläisi; minä olen jo vanha ja hän oli kolmekymmentä vuotta vanhempi."
"Voisitteko neuvoa minulle jonkun siistin, hiljaisen paikan, jossa voisin olla yön tai pari? ei kallis vaan siisti kumminkin."
"Tuolla on Yrjölä", sanoi hän; "se on ensimmäisestä katukulmasta oikealla kädellä ja — —"
"Kiitän paljon, kyllä jo tiedän", sanoin. Tunsinkin kartanon ja menin suoraan sinne. Siellä oli suuri puhdas keittiö, jossa maakansaa kulki ulos ja sisään jouluvakkoineen ja kääröineen. Heidän äänensä kuuluivat samoin kuin muinoinkin kovilta, räikeiltä ja pitkäveteisiltä ja heidän paksut ahavoituneet muotonsa katselivat minua, ikäänkuin kaikki olisi ollut unennäköä. Useammat heistä näyttivät ujoilta vierasta puhuttelemaan. Kun emäntä toi teetä, kysyin tunsiko hän Kondoveria.
"Hyvin kyllä tunnenkin", vastasi hän, "sieltähän naimiseen tulin."
"Tunsitteko talon, jossa Beadet asuivat?" kysyin.
"Vanhan Beaden arentikartanonko? Kyllä tunsin", vastasi hän. "Kertovat nuoren Beaden tulleen Australiasta ja ostaneen sen Kondoverin papilta. Hän kuuluu rakennuttavan siihen komean kartanon."
Hänen täytyi nyt mennä, sinä iltana oli näet paljon tekemistä, enkä enempää saanut kysellyksi. Istuin hiljaa, melkein hermotonna, uneksien takkavalkean ääressä. Kuulin miehen kimakalla ja kovalla äänellä huutavan "Jerry!" ja luulin sitä melkein isäksi. Töytäsin istuiltani ja katsoin säikähtyneenä ympärilleni.
"Kuka se on?" kysyin vanhalta mieheltä, joka istui tupakoiden takan sopessa.