"Se on isäntä", vastasi hän, "nimittävät häntä Jerryksi, ravintolan isäntä; ette tarvitse peljätä."
"Tunsitteko Jerry nimisen rengin Beaden talossa?" kysyin.
"Vanhan Jerryn, ajurengin", sanoi hän; "kyllä tunsin vanhan Jerry raukan; hän kuoli köyhäinhuoneessa, ei kauan aikaa sitten. Vanha mies parka! Hän olisi totta maar ihastunut kuullessaan nuoren Beaden palanneen kotiinsa."
Vanha Jeremias raukka! Olin kirjoittanut hänelle pari, kolme kertaa Lontoosen tultuani; vaan hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, enkä siis hänestä ollut mitään kuullut. Minua suretti kun kuulin hänen köyhäinhuoneesen kuolleen, vaan miten minä olisin voinut estää sen?
Aikaiseen menin levolle, sillä kansa alkoi tulla rähäjäväksi ja meluavaksi. Mutta tulin kummalliseen tilaan; oli ikäänkuin olisin nukkunut, vaikka sydämmeni valvoi. Jo aikaa ennen päivänkoittoa olin hereillä ja kuuntelin joululaulua, joka kuului pimeältä kadulta, ikkunani alta. Laulajain äänet olivat yhtä kimakat ja pitkäveteiset kuin ne, jotka ennen olimme kuulleet arentikartanon oven takana ja jotka silloin kävivät yhä kovemmiksi, siksi kuin oven avasimme ja tarjosimme laulajoille piirakoita, joita olin leiponut, ja omenia hedelmätarhastamme. Arvelin, laulanevatko nytkin siellä tämän kylmän aamun hämärässä, ja sydämmeni sykki ja jäseneni vapisivat levottomuudesta päästä kotiini.
Nousin niin pian kuin liikettä kuului talossa, einehdin kiiruusti, mutta vasta yhdeksän seutuun läksin matkalle. En kenellekään ilmoittanut, minne menisin, sillä tunsinhan tien hyvästi. Metsään ehdittyäni oli sydämmeni yhtä kevyt kuin pesänsä löytäneen lintusen. Metsän läpi vei oikotie, kapea polveileva polku, jota vieraan silmä tuskin olisi keksinytkään. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja kylmässä ilmassa jäätyneet kiteet peittivät kaikkialla puiden oksat hopealle kimaltelevalla härmällä. Se peitti kuihtuneet ruskeat sanajalat, ja tammien korkeimmat oksat loistivat siitä valleina vaaleansinistä taivasta vasten. Ilma oli jotensakin kolkko, vaan virkisti polttavaa päätäni. Täällä oli kaikki entisellään ja täällä tunsin itseni melkein nuoreksi; polkukin oli aivan samanlainen kuin ennen, ollessani nuori, reipas tyttö, joka iloitsi talvi-aamun raittiista tuulelmista. Kuinka hiljaista täällä oli! Ei niin risahdustakaan kuulunut, paitsi muutamista kuivista oksista, jotka jalkaini alla rasahtivat. Oli vielä hiljaisempaa kuin kesällä, jolloin olisi kuullut lintujen laulavan ja hyönteisten surisevan. Oi, tämä oli lepo korvilleni, tultuani Lontoon lakkaamattomasta melusta ja hälinästä! Tämä muistutti minulle sitä lepoa ja rauhaa, joka taivaassa vallitsee.
Näin astuin kotia kohti ja jokainen tien mutka johdatti mieleeni jotakin entisyydestä, samoin kuin Evalle, jos hän vanhoilla päivillään olisi hoiperrellut Edenin luo ja katsellut sen kauniita käytäviä, joille jalkansa ei koskaan enää saisi astua. Minä taisin kumminkin astua entisiä polkuja. Tuossa oli tammi, johon Stefan niin usein oli kiivennyt piiloutumaan sen tuuheaan latvaan, antaakseen minun kulkea ohitsensa kuin menin häntä vastaanottamaan; tässä olivat mansikkapensaat, joista hän poimi punaisia marjoja ja pujetti ne heinän-korteen tuodakseen ne minulle eheinä ja kauniina. Sitten tulin kuusikkoon, jonka korkeita puita niin usein olin muistanut Abbey kirkon pilarien keskellä, jossa Fede nyt kenties oli ja arveli mintähden minä en siellä ollut. Ensi kerran muistin Feden ja tämä saattoi mieleni niin kummallisen sekavaksi. Tiesin jumalan-palveluksen kohta alkavan, sillä silloin tällöin kajahtelivat kirkkaassa talvi-ilmassa, kaukaa, hiljaisen metsän läpi kirkonkellojen kumisevat äänet.
Kuljettuani metsän läpi tulin vainiolle, jossa ainoastaan muutamia jälkiä näkyi, jonkun kuljettua kyntöpellon poikki. Nyt olin isäni tiluksilla. Tuossa edessäni oli vanha kukkula valkeana kimallellen auringon valossa. Ilosta pysähdyin ja nojautuen aitaa vasten katselin sitä siksi kuin heikot silmäni huikenivat. Vielä muutamia silmänräpäyksiä, niin näkisin kotini, kujan, olki- ja heinä-pielekset ja oman rakkaan puutarhani. Arvelin menikö Herrani, kulkiessaan ylösnousemuksensa jälkeen Galileaan, katsomaan entistä kotiansa ja Natsaretin ympärillä olevia vainioita, puutarhoja ja kunnahia.
Ennenkuin matkaani pitkitin kävi ilma kolkommaksi ja muutamia pilviä kohosi pohjoisessa kukkulan takana. Ainoastaan hyvin hiljaa voin kulkea, sillä hengitykseni kävi ahtaaksi ja ruumiini vapisi levottomuudesta. Pitkältä tuntui minusta matka veräjälle, josta voin nähdä kotini; se oli vähäisessä notkossa eikä siis kauas näkynyt. Saavuin veräjälle ja nojausin sitä vastaan. Kirkonkellojen viimeiset läppäykset kuuluivat Kondoverista, ja aurinko oli melkein pilviin kadonnut. Katsoin katsomistani, vaan kotia ei näkynytkään; se oli kadonnut — hävinnyt, ikäänkuin kova myrsky olisi poispyyhkäissyt sen, eikä kiveä kivelle jättänyt.
Ensin en uskonut silmiäni, hämmästykseni oli liian suuri voidakseni uskoa mitä näin. Menin kartanolle. Yksinäinen olkipieles seisoi siellä, vaan huoneukset olivat poissa ja ulkosuojat, joissa työkalut talletettiin olivat romukokona. Huoneuksien perustus seisoi vielä, mutta kaikki muu oli poissa. Kumminkin voin etsiä, missä mikin huone oli ollut; keittiö, jossa illoilla istuimme, ja perähuone, jota ainoastaan sunnuntaisin käytimme. Siinä olimme asuneet isä, Stefan ja minä, ja nyt olin vanha vaimo parka, joka yksin hoiperteli edes takaisin hävitetyn kodin raunioilla.