Siellä ei löytynyt ainoatakaan elävää olentoa, vaan en Kondoveriinkaan tahtonut mennä. Menin vanhaan puutarhaan, jonka veräjä oli auki, ja astuin nurmikäytävää pitkin sille paikalle, jossa lehtimaja oli ollut. Täällä oli enemmän lunta kuin metsässä ja kaikki oli peitetty sen valkeaan vaippaan samoin kuin isäni ruumis ruumisliinaan. Jäljet askelistani olivat ainoat merkit elävästä olennosta tällä autiolla paikalla. Tuuli oli asettunut, eikä mikään liikahtanut, ei edes lumiset oksatkaan. Kaikki oli kuollutta! Tämä dli kuolon ja kolkkouden maa; äänettä, liikunnotta, elotta. Kotoni oli edessäni ikäänkuin kuollut, joka ei koskaan, koskaan enää eläisi. Loin silmäni kukkulaan, joka pilvisen päivän valossa näkyi kohoavan yksinäisenä, kolkkona ja jylhänä kuin kuolema, ja harmaa, synkkä pilvi kohosi sen takana. Vajosin istumaan vanhalle puu-rungolle lehtimajan luona ja minusta tuntui kuin itsekin olisin ollut kuolemaisillani.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Margery hukassa.
Koska Margery tästä ajasta saakka on kykenemätön jatkamaan kertomustaan, hän on, näet, aivan unhottanut mitä sittemmin tapahtui, niin tulee minun, Feden, kertoa mitä Kor ja minä olemme saaneet tietää, tarkoin tiedustellessamme hänen matkustuksiaan tämän ajan ja sen illan välillä, jolloin hänet löysimme. Kor sanoo äkillisen kohtauksen toisinaan voivan estää vaikutuksen siinä osassa aivuja, jossa muistilla on sijansa, että kärsivän henkilön on aivan mahdoton muistaa mitään siitä, mitä hänelle tapahtuu. Aivan niin ei kumminkaan ollut Margeryn laita. Aika ajottain on hänessä herännyt heikkoja ja hämäriä muistoja, jotka tarkoin olemme säilyttäneet; olemme myös tavanneet henkilöitä, jotka ovat tavanneet häntä matkustuksillaan ja joiden ilmoitusten johdolla minun on mahdollinen antaa selvä ja täydellinen kertomus siitä, mitä hänelle on tapahtunut.
Ensiksi tahdon kertoa miten sen joulupäivän vietin, jona vanha, rakas Margery hahmoiliana kuljeskeli entisen kotonsa raunioilla. Minun täytyy tunnustaa, että olin hyvin alakuloinen. Täti oli valituksillansa väsyttänyt minut, ja olin lohdutuksen tarpeessa. Virkistävää oli päästä hänen luotaan ja mennä aamusaarnaan Abbeykirkkoon, jossa tavallisuuden mukaan luulin kohtaavani Margeryn. Mutta hän ei ollutkaan siellä ja poissa olonsa kummastutti minua ja saattoi minut levottomaksi. Menin kotiin, annoin tädille päivällisensä ja kiiruhdin sitten Margeryn asuntoon. Kadulle menevä ovi ei ollut suljettu. Menin siis suoraan ullakkohuoneesen, vaan kuinka hämmästyin nähdessäni sen täynnä lapsia, jotka melusivat niinkuin ainoastaan lapset sitä voivat tehdä!
Rouva Brown lienee kuullut minun tulevan, tai hän kummastui lasten äkillistä vaikenemista, sillä hän tuli käytävään ja sanoi Margeryn menneen pois. Hän oli lähtenyt varhain edellisenä aamuna ja kerännyt laukkuunsa kaikki mitä hänellä oli, paitsi yhden laatikon, jonka hän oli jättänyt rouva Brownin huostaan. Melkein kaikki vaatteensa ja huonekalunsa oli hänen jo aikoja sitten täytynyt heittää panttiin. Tulin murheelliseksi kuullessani, mitä vaikeuksia hän oli kestänyt, minulle sanaakaan virkkamatta, kuin myös omasta ajattelemattomasta huomaamattomuudestani ja itsekkäisyydestäni, joka on saattanut minun kertomaan hänelle kaikki huoleni, havaitsematta, kuinka paljon suuremmat hänen olivat. Rouva Brown sanoi olevansa varma siitä, että Margery viimmeisellä viikolla oli puoleksi nälkäyntynyt, vaikk'ei hän sitä tuntenut. Nälkä, pitkitti hän, vaikuttaa hitaasti ja huomaamatta, tuskin tietää sen kuolettavan ennenkuin jo on liian myöhäistä. Nämä sanat saattoivat koko ruumiini vapisemaan.
"Mintähden jätti hän huoneensa täällä?" kysyin.
"Niin", sanoi rouva Brown; "olen vaan köyhä leski, ja minun tulee määrätyllä ajalla maksaa huoneistani, eikä hän voinut vouraansa suorittaa; viikko viikolta kului ja kun tyttäreni lapsineen tahtoi asua luonani, sanoin sen hänelle ja hän suostui heti muuttamaan. Vuoteensa ja vuodevaatteensa jätti hän vouran korvaukseksi."
Olin varma siitä, ett'ei Margery ollut hänelle enää mitään velkaa ja olin suutuksissa rouva Brownille hänen kovuudestaan Margeryä kohtaan, vaikka hän oli tuntenut hänet niin monta vuotta; mutta hillitsin itseäni.
"Tiedättekö minne hän meni?" kysyin.