Antonius tuli illalla. Aurelia ruokki lintuja puutarhan suihkulähteen luona ja kertoi kihlauksestaan näköjään välinpitämättömästi. Antonius ei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi, läksi, meni ja syöksyi suoraan Tibervirtaan. Kuka voisikaan kertoa Aurelian surua. Ah, sydän itki verta! Miten äärettömästi hän olikaan Antoniusta rakastanut — nyt vasta hän sen oikein käsitti, kun Antoniusta ei enään ollut. Prefektiä hän ei laskenut silmiensä eteen. Epätoivossaan uhrasi hän suuria uhreja kaikille jumalille Pantheonissa. Sitten hän aikoi Vestan neitsyeksi, sitten Isiksen naispapiksi, vaan ei mistään apua. Lopulta täytyi hänen jättää koko Rooma — hän ei jaksanut kulkea siellä muistojen paikoissa. Ensiksi hän pysähtyi Ateenaan. Ah, sen ihanuus viihdytti hetken, mutta vain hetken! Muistot elivät, ja hän pakeni Vähään Aasiaan. Sieltä sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tänne Liibanonin rinteelle rakennutti hienon, roomalaisen huvilan. Mutta kuva seurasi mukana tännekin: Oi, Antonius ja Rooma, ikuinen Rooma! — — —
Aurelia heräsi muistoistaan, kun tummaihoinen orjatar levitti kevyen vaipan hänen ylitsensä, yö kun viileni. "Asetanko jo seinäverhot paikoilleen?" kysyi orjatar.
"Ehk'et aseta. Yö on niin kaunis. Katselen vielä hetken, ennenkuin autat minut yölevolle. — Luukas ei ole kai tullut?"
"Ei", vastasi orjatar lyhyesti ja poistui hiljaa.
Puutarhan pimennossa alkoi orja soitella luuttua. Ennen oli tuo soitto tuottanut Aurelian surulle lievitystä, nyt tuntui tuska vain yltyvän. — Antoniuskin oli soitellut luuttua, kun istuttiin iltoja atriumissa. — — —
Alhaalta tieltä kuului askeleita. "Se on Luukas", ajatteli Aurelia ja nousi istumaan. Samassa ilmoitti orjatar Luukkaan tulleen. "Saata hänet tänne ylös", sanoi Aurelia ja hänen äänensä ilmaisi odotusta.
Siinä jo seisoi Luukas. "Tapasitko suuren opettajan?" kysyi Aurelia jännittyneenä.
"Tapasin kylläkin", vastasi Luukas vilkkaasti, "vaan en saanut tilaisuutta puhella hänen kanssaan, sillä tuo suuri opettaja oli aina äärettömän ihmisjoukon ympäröimä."
"Et nytkään tavannut ja sentään viivyit niin kauan", sanoi Aurelia alakuloisena.
Mutta Luukas alkoi innostuneesti kertoa: "Vaikka en hänen kanssaan puhellut, niin sainpa toki kuulla, mitä hän opetti, ja nähdä, mitä hän teki."