"No, mitä hän sitten teki?" kysyi Aurelia.
"Niin tiedätkö, Kapernaumissa ja Galilean maassa ei liene enään sairasta, sillä Mestari parantaa kaikki, jotka hänen tykönsä tulevat apua etsien. Näin itse, kuinka hän aukaisi sokeain silmät, kuurot saivat kuulonsa, rammat kävelivät ja spitaaliset parannettiin. Hän vain ojensi kätensä tai sanoi sanan ja katso, kaikki paranivat."
Aurelia ei sanonut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "Niin, tuo suuri opettaja parantaa kyllä ruumiin sairaudet, mutta entäpä, kun onkin sydän sairaana." — Vihdoin hän virkkoi: "Muistatko, mitä tuo Mestari puhui?"
"Muistanko", huudahti Luukas, "minä sanon sinulle, Aurelia, ettei kukaan, joka tuona aamuna kuuli Mestarin puhuvan, voi sitä unohtaa."
"Tuona aamuna, — minä aamuna? Puhu nyt, Luukas, niin että ymmärrän?"
"Niin näes, oli varhainen aamu. Mestari nousi ylös vuoren rinteelle, me kaikki olimme alempana. Aurinko nousi kultaisena Genetsaretin järven takaa, linnut lauloivat ja liljojen tuoksu täytti ilman. Mestari loi katseensa yli äärettömän ihmisjoukon — meitä oli tuhansia — ja alkoi miehekkäällä äänellään: 'Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.'" — — —
Aurelia säpsähti. Mitä, murheellisetko ovat autuaita? Saavat lohdutuksen! Kuka sen heille antaa?
* * * * *
Luukas oli jo aikoja sitten lopettanut pitkän kertomuksensa ja poistunut. Mutta Aurelian mielessä eli vain yksi lause: "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Mistä he sen saavat? Jupiteriltako vai Venukselta? Ei, ei toki, eiväthän he mitään voineet hänen surulleen Roomassa, vaikka augurit rukoilivat, uhrasivat. Mutta kuka sen sitten antaa? "Saavat lohdutuksen!" Niin — tietysti hän, tuo suuri opettaja, antaa sen. Miksen sitä heti huomannut! Nytpä tiedän. Lähden itse hänen luokseen ja kysyn: "Herra, kuka antaa murheellisille lohdutuksen?" — Milloin lähtisin? — Jo huomenna! Niin, huomenaamulla auringon noustessa!